Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin,
siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri
koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät
uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona
oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä,
he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla,
aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut
kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät
sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.
"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta,
hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli
että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne
rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja
on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."
"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista,
"siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on
miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi _Preben_ ja iso 'S', joka
seuraa alempana olevaa '_Martha_' nimeä; mutta muusta en saa selkoa
enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet
hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."
"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!"
sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien
läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka
haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa
pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä
pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset
väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin
kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta
heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe
he olivat kaunis vanha pari! -- Kun he istuivat penkillä talon
korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he
niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä
katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat
heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli
sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä
muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni
kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus
oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. -- Ruumis lepäsi vielä
makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, --
hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen
elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta
vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli
tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä
olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo
mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen
vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän
kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon
pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen
häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän
ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan -- ja kuitenkin
makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän
itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta -- -- niin, niin, niin
käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben
Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! -- Niin hyvin muistan Marthen
hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta
aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen
ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi
paikalle ja laskettiin haudalle -- ja vuotta myöhemmin se taas
nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. -- Eivät he jättäneet
jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja
puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan
ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen,
lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut
seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi
ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken
muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä
olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten
leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. --
Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan
päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"
Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki
unohtuu! -- unohtuu!" sanoi hän.
Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin
lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret,
vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen
se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se
hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki
mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä;
ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta
kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan
kasvot olisivat paistaneet maailmaan.
"Kaikki unohtuu -- unohtuu!" kuului huoneesta ja _juuri siinä
hetkessä_ suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi
hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden
aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava
hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi
kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy
huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla
lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille.
Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi.
Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."