Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut,
vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi
kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se
esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa
oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja,
punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin
tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden
mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen
vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei
mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa.
Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja
kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä
päivänvarjollaan -- ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita
saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat
avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa,
läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan -- se oli
kuin vastalangenneesta lumesta veistetty -- pantiin omenapuunoksa,
nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.
Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.
Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan
ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian
paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa
kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona,
on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa,
ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä
sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa,
sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli
sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.
"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty
eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä
sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä;
eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten
kaikki olisivat samanarvoiset!"
Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä
kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei
kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi
löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne
olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun
sanotaan pirun maitokiuluiksi.
"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille
mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on
niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä
ihmisten että eläinten joukossa!"
"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa,
mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki
auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.
Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä
rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten
paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun --
kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin
inhimillistä!
Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas,
et näe selvästi! -- Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin
säälit?"
"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin,
maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy
siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat
ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin
olla! -- minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."
Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen,
että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen,
keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä
jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä
herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen
putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan
toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte
toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne
vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat
varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi
nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa
villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista
höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa
edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen
osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen,
sen oli isoäiti sanonut.
Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.
"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen
voimaa?"
"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.
Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla
veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista
juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen
ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.
"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan
valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa
on ihmisissä."
Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee
kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken
oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.
"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!" sanoi omenapuunoksa.
Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin
kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan,
kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai
mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä
jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki
pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti,
ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty.
Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan
hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin
hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei
ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo
on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut
lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja
hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista
rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.
"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!"
sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on
kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni
on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin
erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."
Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa
omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.