Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo;
kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat
olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla,
kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli
kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman;
ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä
katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt
valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu
kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki.
Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita
kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti
nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan
liittyi kappale hänen elämäänsä.
"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan
ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita
kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan;
mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä
ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä,
lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän
oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen
kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin
metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin,
kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen,
niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja
sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala
ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan
arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi
kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."
Hikiliinaa nostettiin -- rauha kuvastui kuolleen piirteissä,
auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella
lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen
pään päällä.
Kuinka kummalliselta tuntuu -- varmaan me kaikki tiedämme sen omasta
kokemuksesta -- kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja
lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen,
kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät
likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja
kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet
heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot
ja surut.
Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää
kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan;
hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä,
kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. -- Missä elää hän nyt? --
Säilyi lehvä, häipyi ystävyys --! Tässä on vieras ansarikasvi, liian
hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin
lemuaisivat! _hän_ sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta.
Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän
itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien
lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen -- mitä sanovatkaan sen lehdet?
Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo
metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta,
ja tässä alastoin, terävä heinä --!
Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen
pään päällitse --, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!"
-- -- -- Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan
peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä.
Ollutta - mennyttä!