Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat
sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet
ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat
pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla
nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi
silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja
ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla,
ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat
ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät
niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea;
se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi
sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"
Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan
sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy
rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin,
jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa
kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä
rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla
vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki
maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman
tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset
vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla
papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli
kauhistuksissaan.
Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko
paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala
on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei
ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.
Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti,
mietteissään.
"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä
tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun
sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia
ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! -- Minä
olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa
suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala
voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka
tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä
uskoa, vaikka sinä sen sanot."
* * * * *
Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan
vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli
papin vaimo.
"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!"
sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle
virren.
Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan
miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli
sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.
Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja
luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave
seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän
katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa jotakin.
Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan
ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman,
hurskaimman!"
Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.
"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"
"Voit!" kuului vastaus.
"Entä kuinka?"
"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli
ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen
vaivaan."
"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä
vanhurskas!" sanoi pappi.
"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä
saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle
näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää
varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen
vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."
Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa;
ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet:
ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko
seitsenkarvainen kaari.
"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen
tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja
leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi
juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja
samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.
"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja
kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä
ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat,
jotka tirkistelette sisään portista!"
"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"
"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei
häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"
"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat
narreja.
Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä
vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja
janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan;
he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja
kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat;
hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja
kosteat sormet värisivät.
"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä
tuskaa ja pahoja unia!"
Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän
lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi
karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän
iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:
"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää --!"
"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja
kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista,
paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen
on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä
saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun
minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi
vereni kiehua -- minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui
hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt
irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa.
Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi
tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi
kuulla kuinka se ulvoi -- ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen,
kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee
silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo,
painaa minua, kiusaa minua. -- Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit
nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja
veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun
ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.
"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot
kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet
kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet
köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista
hikirei'istä.
"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi
suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti.
Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja
köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät
heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja
heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt,
mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka
tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on
_armo, ikirakkaus_. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa
ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen
silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin
ikuisen tulen.
Silloin lauloi kukko.
"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole
kyennyt lunastamaan."
"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi,
sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan,
ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset!
pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja
sammuttaa helvetin tulen!"
* * * * *
Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan
valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa,
elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala
oli sen unen lähettänyt.