KERTOMUS.

Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat

sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet

ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat

pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla

nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi

silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja

ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla,

ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat

ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät

niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea;

se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi

sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"

Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan

sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy

rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin,

jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa

kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä

rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla

vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki

maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman

tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset

vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla

papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli

kauhistuksissaan.

Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko

paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala

on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei

ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.

Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti,

mietteissään.

"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä

tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun

sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia

ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! -- Minä

olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa

suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala

voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka

tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä

uskoa, vaikka sinä sen sanot."

* * * * *

Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan

vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli

papin vaimo.

"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!"

sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle

virren.

Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan

miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli

sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.

Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja

luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave

seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän

katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut

sanoa jotakin.

Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan

ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman,

hurskaimman!"

Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.

"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"

"Voit!" kuului vastaus.

"Entä kuinka?"

"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli

ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen

vaivaan."

"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä

vanhurskas!" sanoi pappi.

"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä

saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle

näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää

varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen

vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."

Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa;

ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet:

ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko

seitsenkarvainen kaari.

"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen

tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja

leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi

juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja

samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.

"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja

kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä

ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat,

jotka tirkistelette sisään portista!"

"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"

"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei

häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"

"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat

narreja.

Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä

vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja

janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan;

he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja

kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat;

hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja

kosteat sormet värisivät.

"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä

tuskaa ja pahoja unia!"

Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän

lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi

karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän

iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:

"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää --!"

"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja

kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista,

paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen

on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä

saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun

minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi

vereni kiehua -- minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui

hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt

irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa.

Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi

tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi

kuulla kuinka se ulvoi -- ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen,

kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee

silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo,

painaa minua, kiusaa minua. -- Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit

nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja

veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun

ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.

"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot

kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet

kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet

köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista

hikirei'istä.

"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi

suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti.

Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja

köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät

heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja

heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt,

mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka

tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on

_armo, ikirakkaus_. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa

ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen

silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin

ikuisen tulen.

Silloin lauloi kukko.

"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole

kyennyt lunastamaan."

"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi,

sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan,

ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset!

pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja

sammuttaa helvetin tulen!"

* * * * *

Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan

valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa,

elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala

oli sen unen lähettänyt.

Satuja ja tarinoita III · 第 28 / 35 题