Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset,
laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. -- Päivä
paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille
yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset
käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.
"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava,
"sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis
kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä
olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee
jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo
sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen,
minä olen onnellisista onnellisin!"
"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa,
mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti
narisivat:
"Hip, hap, hurre,
Tusselurre!
Loru loppui!"
"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin,
sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen
kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan
latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte
se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja
sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se.
Kauheaa se oli.
"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava,
"täytyy kokea ja oppia!"
Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin,
loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia
niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon,
hyrr-ryrr...! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.
"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä
tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita,
iloita, oi, voi!" -- ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin
pantiin, -- ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko
pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.
"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa
onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan
viisaat laulaessaan:
"Hip, hap, hurre,
tusselurre!"
"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on
erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta
sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! --
Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä
sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin
olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua
palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka
ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita
minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi.
Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"
Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä
viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se
totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista
vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita
kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.
"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli
tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä
pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea
todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta
me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se
erinomainen onni!"
Ja vuodet kuluivat -- ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet
kestää.
"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan
hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!"
Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt
että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin
ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin -- ja sitte niistä
tuli kaunista, valkoista paperia.
"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi.
"Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan!
Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja
paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset
kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki
ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa
tullut sen paperin osaksi.
"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin
kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin
kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä!
Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani
ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet
syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja
kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu
muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun
varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään
maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen
minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä
kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle
ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä
piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat
kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi
paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut
loppuun puolitiessä.
"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi.
"Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua
pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on
kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä
jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla
totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä
olen onnellinen!"
Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee
levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota
ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein
tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on
todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina
mennään, maailma menee aina eteenpäin!"
Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä
sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon
ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he
tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa
nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä
vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat,
kiireesti, kiireesti -- ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja
viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo
menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.
Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti!
Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin
korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä
sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen
palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut
kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat
ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.
"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin
tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; -- -- --
ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli
avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli
ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne
synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta
kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan
päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä
ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi
koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat
kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:
"Hip hap hurre,
Tusselurre.
Loru loppui!"
Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan:
"loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä
sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"
Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut
tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.