ÄITI.

Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan,

hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea,

pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti,

vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä

olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan

pienokaistaan.

Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla

suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan

kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että

kasvoja poltti.

Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan,

nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään

vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen

vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti,

ja liikutti pientä kättä.

"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala

toki ota häntä pois!"

Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään

-- se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja

äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen

päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen

yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan

silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli

niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja

katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa

oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti

vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja

sitte kello seisahtui.

Mutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.

Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat

vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen

rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti,

ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan

anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"

"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se,

niin minä kyllä hänet löydän."

"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en

sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka

lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut,

minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä

lauloit."

"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä

minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".

Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään

ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä

enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne

näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".

Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne

mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä

eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.

"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?"

"Olen!" sanoi orjantappurapensas, "mutta minä en näytä sinulle tietä

ennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun,

minä muutun jääksi".

Ja hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin

lujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen

lihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta

orjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi

kukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin

sydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota

hänen piti kulkea.

Hän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä.

Jää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi

ollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja

yli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän

laskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle

mahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua

ihme.

"Ei se käy!" sanoi järvi. "Paras on että koetamme toimia yhdessä.

Minä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun

silmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan

kantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa

puita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!"

"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!" sanoi

itkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat

meren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli

häntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui

hän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen

talo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai

oliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän

itkenyt silmänsä järven pohjaan.

"Mistä minä löydän Kuoleman, joka vei pienen lapseni?" sanoi hän.

"Hän ei vielä ole tullut!" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi

Kuoleman suurta ansaria. "Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on

auttanut sinua?"

"Jumala on auttanut minua!" vastasi äiti. "Hän on laupias ja olethan

sinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?"

"En tunne lastasi", vastasi vaimo, "ja sinä et näe! Tänäkin yönä

on moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan

niitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu

tai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten

kasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii

sekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä

minulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?"

"Minulla ei ole mitään antamista", sanoi murheellinen äiti, "mutta

minä menen maailman ääriin, jos tahdot".

"Sinne ei minulla ole asiaa", sanoi vaimo, "mutta anna minulle

pitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat,

niistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan

nekin sentään jonkin arvoiset!"

"Etkö vaadi enempää!" sanoi äiti, "ne minä annan mielelläni!" ja hän

antoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset

sijaan.

Ja sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja

kukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia

hyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja

pioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja

tuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden

lehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi

sorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja

kukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä

ja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa,

mikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria

puita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja

särkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen

lihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja

hemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille

pienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki

ja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.

"Tässä se on!" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen

päälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.

"Älä koske kukkaan!" sanoi vanha vaimo, "mutta asetu tähän, ja kun

Kuolema tulee -- minä odotan häntä joka hetki -- niin älä anna hänen

repiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä

hän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä

ainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan."

Äkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että

Kuolema tuli.

"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?" kysyi hän. "Kuinka sinä olet

päässyt perille pikemmin kuin minä?"

"Minä olen äiti", tuli vastaukseksi.

Ja Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta

äiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla

niin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi

Kuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi

kylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.

"Et sinä sentään voi tehdä minun tahtoani vastaan!" sanoi Kuolema.

"Mutta Jumala voi!" vastasi äiti.

"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen

hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja

puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle

maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en

uskalla sinulle kertoa!"

"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa

hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka

kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi",

huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"

"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja

nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"

"Toisen äidin!" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.

"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta,

ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat;

ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään

kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien

nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden

koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit

tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."

Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun

se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli

levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja

se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.

"Molemmat ovat Jumalan tahto!" sanoi Kuolema.

"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?" kysyi

äiti.

"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen

kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi

tulevaisuuden."

Silloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: "Kumpiko oli minun lapseni!

sano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä

kurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda

kyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!"

"En ymmärrä sinua!" sanoi Kuolema. "Tahdotko takaisin lapsesi, tai

vienkö minä sen seudulle, jota et tunne?"

Silloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa:

"Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka

on paras! älä kuule minua! älä kuule minua!"

Ja hän painoi pään helmaansa.

Ja Kuolema läksi hänen lapsensa kanssa tuntemattomaan maahan.