Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen
panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina
ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon
virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva
yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne
ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret
valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät
hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat
sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden
kylvettiin takkiaisia.
Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne
olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet,
ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat,
niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli
kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu,
muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka
paikka oli täynnä takkiaisia -- ja täällä asui kaksi viimeistä,
ijänikuista etanaa.
Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne
selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden
perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu
niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella,
mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota
sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi
ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut
tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan
tuntui -- sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan
oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta,
sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään
neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.
Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he
kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano
seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja
pääsisivät hopeavadille.
He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei
heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen,
tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen
tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset,
varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni
ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan
pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.
Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka
rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.
"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia!
Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme
ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa
asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman
herrasväki, se on selvää se. _Meille_ on syntymästä saakka
valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten --! olisi
hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"
"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei
missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"
"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon,
soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin
on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä,
usko pois vaan!"
"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai
ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset
pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä
hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman
tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan
päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"
"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä
hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme
jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut
mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä
takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"
"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia
etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä
luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän
muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä
olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon
pienelle etanallemme!"
"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä
pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"
"Se ei tee mitään!" sanoi vanhus. "Onko hänellä kuori?"
"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja
linnassa seitsemän sataa käytävää!"
"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme
muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me
uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa
että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että
päältä."
"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata
ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on
kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata
ihmisaskelta!"
"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on
kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"
Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää
ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia,
sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.
Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi;
muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet
melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen -- isä ei saanut
sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan -- ja sitte he
luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja
sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras
maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä
elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät
herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.
Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään
milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi
metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty
eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen
johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset
kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan
pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen
heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään
kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he
olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se
totisesti oli.