Tuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei
kolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon
tulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä
oli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli
hirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän
matkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen
kouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi
juoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa
oli läpi.
Kaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret
ja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla
missään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:
"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten
pilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän
ikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu:
portaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät
kirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte
siinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!"
Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin
muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli
terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti
kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä
päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta
rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia
kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine
yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä,
tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. --
Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti
nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja
peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu
tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla.
Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä
tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle
päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty
ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen,
mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.
Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä
vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"
Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni
portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse,
sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle,
joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä
on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän
yksin."
Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei
tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse
tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli
vanhaan taloon.
Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin
ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita
odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa -- oveen
oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä
tulpaneja -- näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet
voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen.
Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee!
pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.
Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja
haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja
silkkihameet kahisivat.
Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän
matkaa alaspäin -- ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika
hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa
versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli
niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei
se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla
oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse
tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen,
nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat
aivan selvästi:
"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi
luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"
Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt
siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.
"Kultaus kuluu,
Siannahka kestää,"
sanoivat seinät.
Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja
käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui,
kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi!
Luuvaloa selkään, voi, voi!"
Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta
talosta ja missä vanha mies istui.
"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja
kiitos siitä että tulet luokseni!"
"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin
paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä
poikaa.
Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja
iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin
ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei
sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään
pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:
"Mistä sinä olet saanut hänet?"
"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon
kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset
ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on
ollut poissa puolen vuosisataa."
Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia;
varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne
näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari
kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi,
mutta sitä eivät ne huomanneet.
"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän
yksin!"
"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat
mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! --
minun on hyvin hyvä olla!"
Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä
juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä
meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja
porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset,
joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita,
mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina
asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. -- Se se vasta oli
kuvakirja!
Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua
marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; -- ihanaa siellä vanhassa talossa
vaan oli.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla;
"täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut
perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! -- Minä en kestä
tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä
ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi,
missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te
kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän
vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään
suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta?
Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"
"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni
poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat
ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"
"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä
tätä!"
"Sinun täytyy!" sanoi pieni poika.
Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät
kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon
että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin
kadun toiselle puolelle.
Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa!
pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja
varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi,
ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni
ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen
päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa!
täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan
sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä
en kestä tätä! -- nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset
ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat
vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan
pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni
alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte
niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet
täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin
tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa
virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina,
ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte
lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan
vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua,
olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, -- hänen ei
tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään -- ja hän rupesi tanssimaan,
mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin
pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään
alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin
vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni
ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä
tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta
kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on
sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. -- Sanoppa
nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä
Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on
onnen poika, hän! -- minä en kestä tätä!"
"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun
täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"
Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas
että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei
milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone
avattiin -- sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli
niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.
"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle,
jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat
niin kirkkaina.
"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin
paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. --
Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta
sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen
löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto
oli niin laho ja täynnä reikiä; -- tinasotamies oli pudonnut rakoon
ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.
Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko
vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan
jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun
ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli
oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta,
portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut
kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.
Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin
vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi.
Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki
hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia
perässä.
Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja
pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja
naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja
kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva,
joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle
ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä
naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.
Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset.
Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat
päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki;
parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka
hajoamistaan hajosivat. -- Puhdasta tuli.
"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.
* * * * *
Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen
ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä
vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja
naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli
suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset
pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui
laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat
ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne
enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että
pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä
olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt
naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka
edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa,
vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin
kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa
sormillaan. -- Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku
terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.
Se oli -- ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli
hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja
rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.
Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin
hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies
tunsi heränneensä kuin horroksista.
"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti
päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu
tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte
hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja
tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean
yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut
ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa
taloa ja vanhaa miestä.
"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä
panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut;
mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"
"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki
hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä
olin vain pieni poika!"
"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.
"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että
joku muistelee!"
"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki,
että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois,
se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen
se lausui:
"Kultaus kuluu,
Siannahka kestää."
Sitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.