VARJO.

Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät

ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät

he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta

kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut

kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin,

mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien

järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet

pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi

nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine

kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla,

että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella

aivan sietämätöntä! -- Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas

mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä;

se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin

kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti

sitäkin. -- Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli

laskenut.

Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin

huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe

niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen

kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle

venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan,

kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille

parvekkeille pitkin katua -- ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla

parvekkeensa -- ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka

olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla

pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat

kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi

tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä

käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla:

kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä

veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat.

Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka

oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista;

ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia;

kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut

mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä

kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta

huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului

soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen

kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen

mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista,

kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei

hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan

näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään

kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi

kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen

sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka

soittaisi kuinka kauvan."

Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki,

uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista

hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä

mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka

impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi,

hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella;

ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän

uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset

eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat

kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin

vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin

ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui?

Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja

täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.

Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan

paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa

sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin,

sillä se tekee aina niin. --

"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla

naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu

tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi

hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte

tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein

olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no!

menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti

takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras

nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras

kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut,

olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin

parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin

vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.

Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan

sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen,

"eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä

vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"

Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa,

vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut

varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos

tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne

sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän

päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas

päätös.

Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein

asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää

herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä

esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei

kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.

Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki

kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän

suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo,

kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet

paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä

varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se

matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että

puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.

Vihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä

maailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului

päiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.

Yhtenä iltana istuu hän huoneessaan ja kuuluu hiljainen naputus oveen.

"Sisään", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja

hänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että

hänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa

vaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oppinut.

"Niin, johan minä ajattelin", sanoi hieno herra, "ettette tuntisi

minua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut

oikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut

odottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne

vanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan.

Minun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne,

minusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää

ostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!" ja hän

helisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti

kätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan;

voi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja

tämä oli kaikki totta!

"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!" sanoi

oppinut mies, "mitä tämä kaikki oikeastaan on!"

"Niin, mitään tavallista se ei ole!" sanoi varjo, "mutta ettehän te

itsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä

pitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte

minun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia

teitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut

valtasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin

kuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä

kerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina

rakkaana! -- Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko

minä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa."

"Ei mutta sinäkö se todella olet!" sanoi oppinut mies, "on se toki

kovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi

palata takaisin ihmisenä!"

"Sanokaa mitä minä olen velkaa!" sanoi varjo, "sillä minä en tahtoisi

olla minkäänlaisessa velassa!"

"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!" sanoi oppinut mies, "eihän

tässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan

lintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja

kerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit

naapurissa siellä lämpöisissä maissa!" --

"Kyllä minä kerron", sanoi varjo ja istuutui, "mutta teidän täytyy

myöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä

ikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne!

minä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden

perheen!" --

"Ole aivan huoleti!" sanoi oppinut mies, "en minä sano kenellekään,

kuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta

härkää!"

"Sanasta varjoa!" sanoi varjo, täytyihän sen sanoa sillä lailla.

Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä

oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa

mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu,

jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja

reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista

kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista.

Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet

ihmiseksi.

"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski

kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden

varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira

vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys

vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja

makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen

tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti

palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.

"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli

kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä

kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta

vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä

sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"

"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin -- hän oleskelee silloin

tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet

ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän

seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro,

kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja

näit -- --!"

"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte

etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi

jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja

huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin

päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä

olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"

"Ja mitä sinä sitte näit?" kysyi oppinut mies.

"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta -- mutta ei se

ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta -- vapaana olentona ja minun

tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista

varoistani -- soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"

"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo

lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta

kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" --

"Kaikki!" sanoi varjo, "sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki." --

"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko

siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa?

Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta

vuorilta?"

"Siellä oli kaikkia", sanoi varjo. "Minähän en mennyt sisään saakka,

minähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä

seisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut

Runouden hovissa, etuhuoneessa."

"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi

suurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö

siellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?"

"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin

kaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi

muuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin

tuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä,

opin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän

luonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa

ja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen

tiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en

silloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni!

minä tulin ihmiseksi! -- Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te

ette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea

sellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko

tuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. -- Minä pakenin, niin,

minä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan,

minä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija

ei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin

ulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi

seinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua

ylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista,

saliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele

ja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma

on oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt

olisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän

kummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa

herttaisissa, viisaissa lapsissa; -- minä näin", sanoi varjo,

"asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki

niin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. -- Jos minä olisin

kirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä

kirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa,

joihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät

minusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi,

räätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää

huolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua

erinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt

olen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun

päivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!" ja sitte varjo läksi.

"On se ihmeellistä!" sanoi oppinut mies.

Vuosia ja päiviä meni; silloin varjo palasi.

"Mitä kuuluu?" kysyi se.

"Oi", sanoi oppinut mies, "minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja

kauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan

epätoivoissani, niin se minuun koskee!"

"Mutta minuun ei koske!" sanoi varjo, "minä lihon ja siihen pitää

pyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi.

Teidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö

mukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan

varjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan

matkan!"

"Tämä menee vähän liian pitkälle!" sanoi oppinut mies.

"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!" sanoi varjo. "Teille tekisi

matkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte

aivan vapaan matkan!"

"Tämä on kovin hullua!" sanoi oppinut mies.

"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!" sanoi varjo, "ja

sellaisena se pysyy!" ja sitte varjo läksi.

Oppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi

häntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se

useimmille samaa kuin lehmälle ruusut! -- vihdoin viimein oli hän

aivan kipeä.

"Te olette todella kuin varjo!" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen

miehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia

ajatuksia.

"Teidän täytyy ruveta kylpemään!" sanoi varjo, joka tuli häntä

tervehtimään, "ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan

tuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen

ja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani

ei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää

olla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni,

matkustammehan me tovereina."

Ja he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona;

he ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten,

toistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo

tiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä

ajatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen,

ja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: "Kun meistä nyt on tullut näin

matkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin

emmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!"

"Sitä kannattaa ajatella!" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen

herra. "Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja

hyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka

kummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen

paperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun

neulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun

kuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan

entiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä;

minä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen

mielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!"

Varo sinutteli nyt entistä herraansa.

"On se sentään hullua", ajatteli hän, "että minun pitää teititellä ja

hän sinuttelee!" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.

Sitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden

muassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän

näki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.

Hän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen

kuin kaikki muut; "sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa

kasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa."

Hän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin

vieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta

sen tehdä, ja hän sanoi: "teidän sairautenne on, ettei teillä ole

varjoa."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!"

sanoi varjo, "minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette

liian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette

parantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö

te näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on

tavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet

antavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin

vaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi;

jopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on

kallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!" --

"Mitä!" ajatteli prinsessa, "olisinko minä todella parantunut? Tämä

kylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme

merkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä

tulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei

hänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!"

Illalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa.

Kevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista

tanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi

hänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli

käynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli

kurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli

nähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären

kysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että

kuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies

maan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen

tietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo

kyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan

hänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli

kuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän

ajatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita

hänen piti hallita. "Viisas mies hän on", sanoi hän itsekseen, "se

on hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta

onkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä

täytyy tutkia." Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä

vaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin

kysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.

"Siihen te ette voi vastata!" sanoi kuninkaantytär.

"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut", sanoi varjo, "mutta minä

luulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen."

"Teidän varjonne!" sanoi kuninkaantytär, "se olisi kovin kummallista!"

"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän", sanoi varjo,

"mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta

seurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, -- minä luulisin hänen

osaavan, --! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne

huomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä

ihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella -- ja voidakseen

vastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella -- niin täytyy

häntä kohdella aivan kuin ihmistä."

"Siitä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär.

Ja sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle

auringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies

antoi hyviä, viisaita vastauksia.

"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!" ajatteli

kuninkaantytär, "varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja

valtakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; -- sen minä

teenkin!"

Ja pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti

vastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin

valtakuntaansa.

"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!" sanoi varjo ja sen

mielessä liikkui kummallisia ajatuksia. --

Sitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän

oli kotona.

"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!" sanoi varjo oppineelle miehelle, "nyt

minä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla

taitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi!

Sinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani

kuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria

palkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi;

sinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa,

kun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana,

pitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin

kertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät."

"Ei, tämä on sentään liian hullua!" sanoi oppinut mies, "sitä minä en

tee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä!

Minä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo,

sinä olet vain puettu ihmiseksi!"

"Sitä ei kukaan usko!" sanoi varjo, "ole nyt järkevä, muuten minä

kutsun vartian!"

"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!" sanoi oppinut mies.

"Mutta minä menen ensin!" sanoi varjo, "ja sinä menet vankilaan!" --

ja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka

he tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.

"Sinä vapiset!" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen,

"onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun

meidän pitää viettää häitä."

"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!" sanoi

varjo, "ajattele -- no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa

siedä! -- ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee

olevansa ihminen ja väittää -- ajattelepas! -- että minä olen hänen

varjonsa!"

"Se on kauheaa!" sanoi prinsessa, "onhan hän toki lukkojen takana?"

"On kyllä! Minä pelkään, ettei hän koskaan parane."

"Varjo raukka!" sanoi prinsessa, "hän on hyvin onneton; on suorastaan

hyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä

vielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy

välttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!"

"Kovaa se kyllä on!" sanoi varjo, "sillä hän oli uskollinen

palvelija!" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. "Te olette jalo

luonne!" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu

ja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta

olivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan

katseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.

Oppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet

olivat he ottaneet hengiltä. --