Niin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta
silloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan
itseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää;
hänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin
hän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt
eivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä,
lauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät
silmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna
piti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja
tietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.
Nyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku
Gustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä
puhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei
ollut varaa ostaa kynttilöitä.
"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!" sanoi äiti katsoessaan
ulos ikkunasta. "Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte
hänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä,
pieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!"
Tuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli
pimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi
mennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli
maantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja
oli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille
mitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin
kuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt
ollut luottamista.
Hän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin
joku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän
nukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan
pesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:
"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit
minua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!"
Ja samassa rupesi kirja pienen Tukin pään alla kahisemaan ja
rapisemaan.
"Kukko kiekuu! pii pota pot!"
Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen
kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja
tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei
kannattanut puhua.
"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku.
Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi
Prästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;
ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.
Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"
Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä
laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava
kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä,
ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin,
ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat
kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista;
linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat
nuoret hovinaiset tanssivat.
Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen
linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli
seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni
ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi
tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin
paljon asukkaita.
Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt
unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen
vieressään.
"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento,
melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.
"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan
päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus
sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide.
'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja
huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä
eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan
maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte
minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia
ruusuja!'"
Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää,
ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä
rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa,
suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin
voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha
kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas
Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja
rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja
kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja
lähteet loiskivat.
Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoi
Hroar kuningas.
Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin
kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha
vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa
ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas
selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!"
sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista
ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui
hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen
pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen
hyvä on olla -- Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi.
"Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua
ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on
kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli
ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon
pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa!
Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai
kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti,
niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan
uneen ja _se_ hänelle varmaan teki hyvää.
Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen
pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat
hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää,
vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli
vihreitten metsäin ja sinisten vesien.
"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää
lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan,
sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua,
sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana
kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat,
samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän
sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten
laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa
-- 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää
puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran
pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti -- --."
"-- Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi;
oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän
se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien
läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle
päätään ja sanoi:
"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras
unesi kävisi toteen!"
Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen
tiesi Jumala.