NAAPURUKSET.

Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä,

mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa

vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan -- sillä ne osasivat

sellaisiakin temppuja -- ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin;

märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului

kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut

kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka

pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli

pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa

näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen

asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin,

ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin

ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut

ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään

ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne

jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi

nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka

ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä

tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi

hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen

ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat

oikein onnelliset.

"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että

saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. -- Niin,

ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin

suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella

noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja

täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja

piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten

niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että

allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"

Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella -- niin, ne jotka olivat

alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä -- pienet poikaset

olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet

haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin

kotonaan.

"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään

höyhenten kelluvan vedessä.

"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe,

että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja

jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat!

Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät.

Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan

vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka

teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen

pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain

itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin

naapureihin!"

"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne

rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! -- Eivät vielä osaa, mutta kyllä

ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on

iloisia naapureja!" --

Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman;

toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut

vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki

vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon

syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi

hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa

oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat

katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän

matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.

"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle,

"mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin

kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas

vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien

läpi, joita siinä on!"

Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita

sen paremmin.

"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan

tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta

nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa

ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian

hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät

ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun

pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne

varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen

nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne

pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden

on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen

tiedätte!"

Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä

pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille.

Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja

että kauneus elää aina.

Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan

sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu

tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista

pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.

"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat

varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"

"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista

ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on

oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja

jyviä, -- olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin

aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan

sanoa sinulle kuka olet! -- tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi

vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi

ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee.

Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan

nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä

olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"

"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä

ollut höyheniäkään.

Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan,

he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin

somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä

ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle

piironkia.

"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä

vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja

aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin

ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.

"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka

pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.

Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai

tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina;

varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään

lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne

pysyivät. -- Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut,

että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat

ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin,

niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat

juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi

kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he,

mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään

kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.

Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki

siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se

oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien

tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään

välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon

pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä

kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja

poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus

valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa

päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut

komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen

tilkun -- hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista -- leikkeli tilkun

sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.

"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja

päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen

päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin

suuri variskin -- eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen --

pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin

perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.

"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.

"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän

malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan

lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli

lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle

ruvetakseen nokkimaan.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää.

"Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että

silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte

ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä

sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut

piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne".

Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen

sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.

"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa

pieni pääsi meihin!"

Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin

kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten,

kauniitten ruusujen luona.

"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään,

sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän

nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille

perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran

tulee perhe?"

"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin

vaimon ja lapset!" sanoi pienin.

"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi

toinen.

"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan,

ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen

toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa

ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja

räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä

tavalla murjottaa.

He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he

yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla

kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa

vasemmalla jalallaan.

Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä

taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt.

-- Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat

esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo

paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori

ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.

Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja

virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä

kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät

pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista

suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi

terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka

kuvastui tyyneen veteen.

"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon

edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen

pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen,

valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari,

ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka

kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva

ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.

Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin.

"Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? -- Pip, kaikki on

palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai

palkakseen siitä että anasti pesän. -- Ruusut pääsivät helpolla! ne

seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin

onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa

täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.

Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan

sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon

isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia

että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha

kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää

ryhmissä, pysykää ryhmissä!" -- sillä silloin ne näyttivät

kauniimmilta.

"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha

kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita!

pieniä harmaita!" sanoi hän.

"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi

ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! -- ne

eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."

Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla

jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne

olivat palaneen talon varpusia.

"Täällä syö tavattoman hyvin!" sanoivat varpuset.

Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja

pitivät oman sisällisen mielipiteensä.

"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen

kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä!

Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka

sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa!

knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää

ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre,

knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen

vuoden kuluttua.

Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua

ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset;

he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti

mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse

puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle.

Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi.

"Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"

"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!"

ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen

kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen

ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika

hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä

on!"

Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat

veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.

Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon

huoneeseen?

Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse,

mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri,

oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa

mukaan.

"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää

olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista -- minä

ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen

tuli ihmisiä.

Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet

olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat

nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki

kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli

poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen

lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa

piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli

vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki

hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. --

Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa,

kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja.

Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset

kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi

katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja

keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista,

toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään

eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja

voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.

"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo

on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin

riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo

oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle;

siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia

ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet,

upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä

ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta

vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta

kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä

ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa

toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään

sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka

sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi

pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on

hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä

kaunista! Pip!"

Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat

seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin,

hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat,

seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat

varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia

matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta;

kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat

siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo

oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään

hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja,

niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat

pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja;

ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat

siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne

olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin

edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli

antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut

missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne

kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä

muistoiksi kaukaisiin maihin.

"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.

Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja

ilostuivat ne nähdessään.

"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka

päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta

pyhäpäivältä!"

"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä

me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip!

ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan.

Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella

en ymmärrä! -- Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun

näenkin!"

Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä

tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat

auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan

nimeen niiden kauneus liittyi.