Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska
ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.
Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta
vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä
iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä
liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii
viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty
pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin
ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden
miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi.
Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan
vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä
lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä
voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt
saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. -- Kävi miten
kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan
ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan
aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan
kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti
lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he
kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi,
oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut
siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät
pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se
kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä
ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se
paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin
paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut -- ehkäpä yhtä paljon
kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut
kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut
loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin
paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty
olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki!
Se oli kaunis nuori mies -- niin, niin, siitä on monta vuotta! hän
tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat
kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa;
hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun
molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen
maailmassa!" -- Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun
ensimäisessä kirjeessä seisoi. -- Muistan myöskin kaksi muuta silmää
-- kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli
komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa
ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat
niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki
he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet
näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä
vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää,
jotka katsoivat minuun! -- Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn
mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies,
jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa
hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi
kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja
sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo
ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.
Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet
esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron
virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja
se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun
päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin
kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen
palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli
kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se
vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut
kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.
Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin
että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja
selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa
virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa
valitsemaan seuraajiaankaan.
Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn
savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä
huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte
sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin
ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt,
vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä
sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"
"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan
minua vaan ei valeta uudelleen!" --
"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi
muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla
tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"
"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko
sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"
"Vanha lyhty, ole järkevä!" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.
Samassa tuli kuu näkyviin. "Mitä te annatte?" kysyi tuuli.
"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole
valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja
kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa.
Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä,
mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja,
jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä
tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua
ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä
huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö
nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva
tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi
sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti
mennä lyhtyyn! -- No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan
virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut
seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan
ihmeellisen väkevällä valolla.
"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat
tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin
kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin
voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut,
vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle
lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän,
saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja
se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei
sitä voi jakaa muille.
"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida
tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä
vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä
eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä
loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua
väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.
Seuraavana päivänä -- -- -- niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan
voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa,
ja arvaappa missä --? Vanhan vartian luona. Hän oli noille
"kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen
pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää
vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja
hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä
lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko
tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä
silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan
pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan
sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun
etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu
kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä
vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla
seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut
ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun
muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta,
jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli -- se oli
vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka
oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva
"Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit
yhtaikaa.
Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi
aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se
olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli,
kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui
siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.
Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan
heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä,
kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi
kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen
silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti
selvittänyt sen pään. --
Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan
hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin
joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki
Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä
kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja
jotka olivat kukkaruukkuina.
"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!" sanoi hän.
Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin
ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn
silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat,
alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä
laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita
ja ruokoja.
"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!"
huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä
eikä se riitä!" --
Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät
pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa;
vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä
pätkää lyhtyyn.
"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on
minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä,
että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi
tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! -- He
eivät sitä tiedä!"
Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti
silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset
eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.
Eräänä päivänä -- oli vanhan vartian syntymäpäivä -- tuli vanha vaimo
lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:
"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu
helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai
hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi
nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre
tässä elämässä.
Silloin se näki unta -- ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin
sellaiset unetkin kyllä tulevat -- että vanhukset olivat kuolleet
ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se
pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden
miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota
ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja
sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen
kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen
toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle
kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle
kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon
kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija
ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone
muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä
haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. --
"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä
melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! -- mutta ei, ei se saa
tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun
itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut
kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla
on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin
ylhäistä sukua!"
Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se
todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.