Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on
suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa
palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä,
vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.
Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita
lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset
temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki
kokonainen elämän näytelmä.
Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä
on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä
jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru
kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina
sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton
lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia
syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi
pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten
he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä
ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet
polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan
kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti
tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä
ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten
päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää
myöten.
Iloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.
Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet -- niin, ne onnelliset
vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet
valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi,
vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä
saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä
näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet
juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.
Kaunista on kävellä vallilla!
Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on
nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte
toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot
soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta
Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan,
siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei
tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia
pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.
Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee
vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse
leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.
Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee
vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset
posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin
kaikki muutkin taivaan linnut.