On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen
monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa
ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa
komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on
synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä
vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää
on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat
pahantekijät.
Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko
paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän
katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa
kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt
viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja
pöyhistelee kaulahöyheniään. -- Tätä katselee paha mies kahleissaan;
lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes
itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua
kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu
-- keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa
metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin
ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää
on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut,
lintu on sinne sentään laulanut.
Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja
rasvatyven.