Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman
rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja,
sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä
tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin
tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen
"hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"
Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin
rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu
Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat
toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät
tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella
ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras
ruokahan aina maistuu paraimmalta.
Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu
Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse.
Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien
varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on
kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee
hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.
Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki
on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa
untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos
se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä
halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee
niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.
Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä
pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä
kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa;
sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan
kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen
mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan
nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi
suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää
sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja
naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli
tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää,
Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi
sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta
rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on
pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.
Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen
viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen
valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli
lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut
pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani
ne nenälleen ja sanoi:
"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu
tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein
tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän
hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän
oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja
haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa
kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut
päässä.
"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat
merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän
katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti
suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista
jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti
vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli
Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen
katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä
heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa
seurasivat jokaista liekkiä.
Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä
istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora
Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui
kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan
naisista parhaimman ja jaloimman.
"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.
Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä
tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui
kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston
räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.
Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä
pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli
tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.
Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä
hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.
Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla
kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan,
värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään
sydän Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik
kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän
oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi
äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo
sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja
illallispöytäkin on katettu.
"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän.
"Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! -- Minusta tuntuu
siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"
"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen
nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina
ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla
ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme
vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen
eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän.
Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin
hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen
kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä
tiedä kukaan.
"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse.
Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä;
sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"
Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui
siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä,
sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan
tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen
nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli
isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista,
ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista
sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan
voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla
oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein
luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin
tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.
"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten
turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha
isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen
kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni]
kuva, ja vanhus sanoi:
"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt
sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös
taivaan tähtiin!"
"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan
puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se
valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat
mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!
"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan
voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel
Thorvaldsen] malja!"
Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja
Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä
kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä
ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin
pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki
mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:
"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain
muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."
Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi
metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja
tervehtivät:
"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger
Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä
eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" -- "Jumal'
antakoon!"
Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän
herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.