Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka
on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja
kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se
oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja;
siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät
pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta
keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen
näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä
hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä
pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina
Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on
vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä;
mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka
tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa
käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni,
porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti
sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä
oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen
likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten
porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä,
nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä
hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.
Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja
valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän
olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä
paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat
asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat
toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä
hauraat.
Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme
kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi
nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi
olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut
todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen
paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi
pientä paimentyttöä.
"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen,
joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä
on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää
salaisissa kätköissä."
"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut
kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"
"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin
pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin
totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja
meni uneen.
Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä,
porslinista nokikolaria.
"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani
maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"
"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme
paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"
"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä
en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"
Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan
veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa,
joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän
otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla,
mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä
hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä
kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan!
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli
korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat!
nyt ne karkaavat!"
He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.
Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset,
sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin
oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että
Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät
kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki
sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella,
kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta
rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki
heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.
"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois
laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle,
oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä
hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.
"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän
lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.
"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun
joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja
kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."
"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen
ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin
ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä
ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"
"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi
nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään
koskaan voi tulla takaisin?"
"Olen!" sanoi tyttö.
Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy
savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun,
kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun
ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin
korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on
läpi, joka johtaa maailmalle."
Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.
"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä
kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta
yö.
"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme
päällä tuikkii ihanin tähti!"
Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin
tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea
tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi
ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi
asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät
piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein
väsyksissä ja todella syystä.
Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki
kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan;
paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän
laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta
suli hänen vyöstään.
"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian
suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä
en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut
sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin,
koska kerran niin paljon pidät minusta!"
Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi,
hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän
itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin
että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.
Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja
ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte
he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen
kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta -- oi,
keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään
ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko
selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan,
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä
paikallaan syvissä mietteissä.
"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt
rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja
tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.
"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi
erinomaisen hyvin paikata! -- älä nyt vaan kiihdy, kun hänet
liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi
ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"
"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla
ennenkin olivat seisoneet.
"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme
voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"
"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se
kovin kalliiksi?"
Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen
niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta
päätään ei hän enään osannut nyökyttää.
"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän
sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko
minä tytön vai enkö saa häntä?"
Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa
vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän
nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja
hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina
on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he
siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes
särkyivät kappaleiksi.