Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä
kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman
ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja
heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.
"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi
kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät
ilmaiseksi!"
Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se
kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli
tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee
tietysti paljon.
Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin
esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka
oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin
vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä
kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja
pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä
kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät
kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita,
niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin",
sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka
pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet
korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti
ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"
Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää
syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä
voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.
Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat,
että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja
takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka
oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti
tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä
saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä
edes allakantekijänkään selästä.
"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla
on aina omat ajatukseni asioista!"
Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan
saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut
hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.
Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan
kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.
Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo,
ettei se osaakaan hypätä.
"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja
sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen,
viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka
istui matalalla kultajakkaralla.
Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös
tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä
pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on
jalat otsassa!"
Ja vetoluu sai prinsessan.
"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon
menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen
päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää
olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"
Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se
kuuluu saaneen surmansa.
Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se
sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte
se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan
ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.