Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan
valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä,
niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin
hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia
satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia,
se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää
niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on
varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja
sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä
ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja
kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin
ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä
lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen?
Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri
tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät
häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien
lomitse aurinko paistaa ja isoäiti -- niin, hän on aivan nuori, hän
on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen,
ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät,
suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu
mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö
hymyilee, -- eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! -- kyllä,
hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat
liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa
ja isoäiti -- niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena
vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.
Nyt on isoäiti kuollut. -- Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää,
pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä
olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte
hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta
hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan
kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi
leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli
kuollut.
Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa
kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät
kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla;
hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat,
ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen,
ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli
itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte
isoäiti haudattiin.
Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se
oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat
urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli.
Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi
hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua
kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me
elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi
sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat
paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä,
maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine
muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia
ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet
muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät.
_Silmät eivät ikinä voi kuolla!_ meidän silmämme saavat kerran hänet
nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran
suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.