KELLO.

Illoin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski

ja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin

yksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon

soittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen

rattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. "Iltakellot soivat!"

sanottiin, "nyt aurinko laskee!"

Ne, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine

puutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät

taivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon

selvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä

hiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa

sinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.

Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla

metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni;

entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat

ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman

pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen

laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin

ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli

sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä

toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja

kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui

kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut

kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä

saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina

sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet

kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut

kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi,

että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille

lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.

Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville

mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa

löytyisikään.

Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi

ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt

tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin,

että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti

ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa

löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta

puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet

nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen

teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.

Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja

lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille

tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun

piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin

päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä

kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät

valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka

eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan

tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden

hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut

mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja

saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä

jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään

tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana,

että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä

sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; -- mutta pilkkaa he tekivät.

Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät

kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät

lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet

saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.

Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät

takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he

eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille,

missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä

luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain

mielikuvitusta."

Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että

neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle

metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä

eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina,

kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta

puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi,

ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he

voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka

kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani

kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"

"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui

maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi

kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.

He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri,

villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi

tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut

kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui

pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen

yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että

kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet,

ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen

heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset

ovat aina olevinaan viisaammat."

He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki

sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa;

mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat

riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta

päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta

se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin

urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta,

jolla sydän on.

Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan

edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet,

että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He

tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut

voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja

saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän

puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan,

sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi

lähteä.

"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika

puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi

pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli,

että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja

ihana aina on.

"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja

nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän

pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki

hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa

verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen

tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä

reipas poika hän oli.

"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin

maailman ääriin asti!"

Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä

selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan

poika!"

Mutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä

kummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja,

joitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka

kimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten,

loistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat

välähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka

nurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä

ja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä

heiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten

tyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät

siipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein

hän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän

kyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä

syvemmällä metsässä.

Aurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin

syvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi

ehtoovirtensä ja sanoi: "en minä koskaan, koskaan löydä mitä

etsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä

ehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se

kokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne

ulottuvat suurinten puitten tasalle."

Ja hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä,

joilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat

häntä; -- mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko,

tältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa!

Meri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa

kohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina

seisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli

hehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä

yhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja

liitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina

peitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat

sieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi,

miljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti

sylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, -- ja samassa tuli

oikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja

puukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt _omaa_

tietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä

luonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi

se näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen

ympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.