Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.
Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.
"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!"
sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole
ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä,
sillä silloin en myöskään nuku!"
"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko.
"Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti,
se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia
tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"
"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini",
sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta,
jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista,
sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja
kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita,
mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt.
Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun
soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat -- ja niitä siellä
on yllin kyllin -- kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."
"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen
ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee!
kas, kuinka siellä surisee!"
Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli
ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin
säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan
emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta
tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti:
sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon
Ruisrääkän luo.
"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö
ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta
kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette
itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita,
noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha
keijukaiskuningas näyttäytyä!"
"Keitä sitte kutsutaan?" kysyi Ruisrääkkä.
"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin,
jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä
temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy
vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista
hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa,
sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan.
Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin
mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen
istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin
etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi
luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja
luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja
Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei
ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat
likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti."
--
"Hyvä!" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.
Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he
tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se
ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa
oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty
kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne
paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli
runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä
käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista
ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää
olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista -- kaikki
erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja
ja kirkonruutuja.
Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla
krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan
on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä.
Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni
paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.
"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä
luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha
keijukaisneiti.
"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä
ylhäiset vieraat ovat?"
"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle!
Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita!
Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu
vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa
ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden
poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on
sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja
suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin
veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se
vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi,
minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat
olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan
panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä
te nyt heille sivistyneitä tapoja!"
"Entä koskas ne tulevat?" kysyi yksi tyttäristä.
"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He
matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut
että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota
kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en
voi kärsiä!"
Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin,
joten toinen ensinnä ehti perille.
"Ne tulevat! ne tulevat!" huusivat he.
"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi
keijukaiskuningas.
Tyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.
Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli
pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen
yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat
sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä
he olivat voiman miehiä.
"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"
"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö
teillä ole silmiä päässä!"
Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan
ilman muuta ymmärsivät kieltä.
"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät
korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"
Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno
seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen
tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä
oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa
ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä
tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat
jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki
puki heitä.
"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta
eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat
kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen
mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan
naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan
toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista
ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin
ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös
syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän
kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat,
palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin
läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän.
Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän
sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan
lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi
noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun -- se se vasta oli
suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa
piirissä.
Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia
että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli
taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat
oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä
oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin
höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä
rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.
"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs
muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"
"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui
nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän
oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa
ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.
Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista
näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.
Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin
hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.
Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa
Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja
kiiltomadoilla.
"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski
silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.
Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu
ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta
jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti
toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.
"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat
pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille
pitkäksi.
"Entä mitä seuraava tytär osaa?" kysyi noita-ukko.
"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä
koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"
Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi,
että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu
maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja
siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."
"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs
eli viimeinen osaa?"
"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä
hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla
esiin.
"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan
välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin
kyllin työtä!"
Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa
satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.
"Tässä ovat viisi sormeani!" sanoi noita-ukko, "kerro minulle
jokaisesta!"
Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi
niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka
vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset
olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on
sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"
Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä
Pillipiiparista vielä oli kertomatta.
"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta
me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä
pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan
vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä
pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa
vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on
lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee
naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut.
Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää
vastaan, mutta ei se sisään tule! -- Niin, usko pois vaan, hyvä
siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat
ovat?"
Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita
puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat
saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.
"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut
teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"
Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan
veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. -- Ja sitte he
pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä
päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he
riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät
vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan
pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on
hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.
"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti
taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko
polta meitä kuoliaaksi."
Ja kumpu sulkeutui.
Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat
keskenään:
"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"
"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe
mitään, se eläin raukka.