Oli kerran parsinneula, joka kuvitteli olevansa niin hieno, että se
luuli itseään silmäneulaksi.
"Tiedättekö te mitä pitelette!" sanoi parsinneula sormille, jotka
ottivat sen rasiasta. "Älkää pudottako minua! jos minä putoan
lattialle, niin on mahdollista ettei minua koskaan löydy, niin hieno
minä olen!"
"Sen asian laita taitaa olla niin ja näin!" sanoivat sormet ja
pusersivat häntä vyötäisistä.
"Näettekö, minulla on seurue!" sanoi parsinneula ja veti perässään
pitkää lankaa, jossa kuitenkaan ei ollut solmua.
Sormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti,
päällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.
"Tämä on alhaista työtä!" sanoi parsinneula. "Minä en ikinä mene
lävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!" -- ja samassa hän
meni poikki. "Sanoinhan minä sen!" sanoi parsinneula. "Minä olen
liian hieno!"
"Nyt ei se kelpaa mihinkään", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden
kuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja
pisti sen esiliinaan, rintaansa.
"Kas nyt minä olen rintaneula!" sanoi parsinneula; "tiesinhän
minä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina
pysyy jonakin!" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun
parsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin;
siinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili
ympärilleen.
"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?" kysyi hän
naapuriltaan nuppineulalta. "Te olette miellyttävän näköinen ja
teillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä
kasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!" ja
parsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta
pesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.
"Nyt me lähdemme matkalle!" sanoi parsinneula. "Etten minä vain jäisi
sille matkalle!" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.
"Minä olen liian hieno tähän maailmaan", sanoi hän maatessaan
katuojassa. "Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!"
ja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.
Sen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia,
sanomalehdenpalasia. "Kas vaan kuinka he purjehtivat!" sanoi
parsinneula. "He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä
istun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään
muuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee
oljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele
niin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! -- tuossa seilaa
sanomalehti! -- sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja
kuitenkin se levitteleikse! -- Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä!
minä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!"
Eräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää
ja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se
kiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana.
"Te olette varmaan timantti!" -- "Kyllä, kyllä minä olen jotakin
sellaista!" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja
sitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.
"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa", sanoi parsinneula,
"ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi
sormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole
nähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin
pidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan."
"Oliko heissä loistoa?" kysyi pullonsirpale.
"Loistoa!" sanoi parsinneula, "ei, mutta ylpeyttä heissä oli!
He olivat kaikki viisi veljeksiä, kaikki syntyisin 'Sormia',
kaikki he seisoivat suorina rinnatusten, vaikka olivatkin eri
kokoa; laitimmainen heistä, _Peukalopukki,_ oli lyhyt ja paksu,
hän kulki rivin ulkopuolella eikä hänen selässään ollut kuin
yksi taive eikä hän osannut kumartaa kuin yhden kerran, mutta
hän sanoi, että jos hänet hakataan pois, niin ei koko se ihminen
kelpaa sotapalvelukseenkaan. _Tuomentukki_ pisti nenänsä joka
paikkaan, osoitteli kuuta ja aurinkoa ja oli painamassa kynää
kun kirjoitettiin. _Holtermanni_ katseli kaikkia olkainsa takaa.
_Kultaralli_ käytti kultasormusta vatsansa ympärillä ja pienellä
_Pillipiiparilla_ ei ollut mitään tekemistä, mutta siitä hän oli
ylpeä. Koreilemista se oli alusta loppuun asti ja sitte minä hyppäsin
pesinpunkkaan."
"Ja täällä me nyt loistamme!" sanoi lasisirpale. Samassa tuli
katuojaan enemmän vettä, vesi paisui yli laitojen ja riisti
lasisirpaleen mukaansa.
"Kas, nyt se sai ylennystä!" sanoi parsinneula, "minä jään
paikoilleni, minä olen liian hieno, mutta siitä minä olen ylpeä ja
minun ylpeyttäni täytyy kunnioittaa!" ja se jäi suorana istumaan
paikoilleen ja sen päässä liikkui paljon ajatuksia.
"Minä luulen melkein että olen syntynyt auringonsäteistä, niin hieno
minä olen; senpätähden se aurinko aina näyttää hakevan minua veden
alta. Oi, minä olen niin hieno, ettei äitini löydä minua; jollei
vanha silmäni olisi mennyt rikki vaan olisi tallella, niin miltei
luulen että itkisin! -- en sentään! -- itkeminen ei ole hienoa."
Eräänä päivänä tuli muutamia katupoikia ojaan sohrimaan, he löysivät
vanhoja nauloja, rahoja ja muuta sellaista. Tuhrutyötä se oli, mutta
heitä se huvitti kun huvittikin.
"Aijai!" sanoi yksi pojista. Parsinneula oli pistänyt häntä sormeen.
"Kas vaan poikaa!"
"Minä en ole mikään poika, minä olen neiti!" sanoi parsinneula, mutta
kukaan ei kuullut sitä; lakka oli lähtenyt, neula oli mustunut, mutta
musta tekee aina kapeamman näköiseksi ja neula luuli itseään entistä
hienommaksi.
"Tuollapa tulla seilaa munankuori!" sanoivat pojat ja pistivät
parsinneulan kiinni kuoreen.
"Valkeaa ympärillä ja mustaa keskellä!" sanoi parsinneula, "se pukee!
toki nyt näkevät minut! -- kunhan vaan en tulisi merikipeäksi, sillä
silloin minä menen poikki!" Mutta se ei tullut merikipeäksi eikä
mennyt poikki.
"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja
luulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo
menojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!"
"Ritsis!" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen
yli. "Hui kuinka likistää!" sanoi parsinneula, "nyt minä kuitenkin
tulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!" mutta ei
se mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen
päällitse. Se makasi pitkin päin ja -- maatkoon vastakin!