SELJAEMO.

Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet,

kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti

riisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle,

jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää!

Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon

ylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut

vaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa

niin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen

kuunteli.

"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."

"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja

nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat

kastuneet?" kysyi hän.

"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."

"Saanko minä sadun?" kysyi poika.

"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle -- sillä

se minun ensin pitäisi saada tietää -- kuinka syvä katuoja sillä

pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"

"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun

täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"

"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä

mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"

"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti

sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin

te kajoatte, tulee tarina!"

"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne

tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"

"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani

seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.

"Kertokaa! Kertokaa!"

"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne

sadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat --!

Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi,

yksi on jo teekannussa!"

Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi

nousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä,

ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi

joka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein

seljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne

työnsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja

keskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen

hame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä

suuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää

oliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.

"Mikä sen vaimon nimi on?" kysyi pieni poika.

"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntä

Dryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten

kaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä

sanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä

vain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"

Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on

noussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui

eräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä,

vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo

lastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he

eivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa

ja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minä

tiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he

puhelivat vanhoista ajoista.

"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet ja

juoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt

istumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."

"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimme

tikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä

vesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat

ihmiset istumme."

"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä

purjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se

purjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."

"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!"

sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat;

mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja

katselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä;

sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar

komeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."

"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja

minä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"

"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinä

olit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä

nousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei

kuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja

tuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan

ja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä

seisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen;

se oli sinulta -- olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja

lukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä

seisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa

se olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken

seisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet

ympärilleni -- --"

-- "Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti."

"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa

kuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, -- ja kaunishan sinä

vieläkin olet, -- sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina

taskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta

hyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"

"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sitte

syntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari

ja Hans Christian."

"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo

ihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"

"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "ne

ovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! -- mutta eivätköhän

meidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta --!"

"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemo

ja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat

naapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa

ja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja

lastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo

aamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he

muistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo

lemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien

kasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin

lastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena,

että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo

nyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" --

"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaan

kertomuksen.

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi kertoja, "mutta kysykäämmepä

Seljaemolta!"

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua!

Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan

ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;"

ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä

ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he

istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän

kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä

muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa

vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut.

Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa

hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat

niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika

antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä

iloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen

puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli

kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti

kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi,

päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa,

voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen;

täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! -- "Nyt

me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme

herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat

pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten

tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla!

näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se

tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien

yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas

kuinka se pöyhkeilee! -- mutta nyt me tulemme kirkolle! se on

korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on

puoleksi kuollut! -- nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu

ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet

lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja

kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki

sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät

nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan

pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen

hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille

oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu.

Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan,

mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan

pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla

lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli

syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä

ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä

milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu

kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä

ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi

seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen

poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on _keväällä!"_ sanoi pieni tyttö ja he seisoivat

vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat

vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina

nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa

pyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on _kesällä!"_ sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi

vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit

ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet

uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa

lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia

ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja

kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot

niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene

mielestä!"

"Ihanaa täällä on _syksyllä!"_ sanoi pieni tyttö ja ilma kävi

entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä

herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat

karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen,

joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän

sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä

ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat

lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista.

"Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on _talvella!"_ sanoi pieni tyttö ja kaikki puut

seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi

jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja

toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi,

annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä

viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi:

"talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken

aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu

valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies

oli purjehtinut! -- ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi

lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta

jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen

pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla

maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli

ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli

tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen

tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse,

ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja

talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan

vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten

isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä

ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset

hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään

on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään,

suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja

kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset

kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat

sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja

mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen

sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika

ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän

omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua

_Seljaemoksi,_ toiset _Dryadiksi,_ mutta minun nimeni on oikeastaan

_Muisto_; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, _minä_ muistan,

_minä_ tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"

Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka

niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja

_Muisto_ nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä

ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja -- ja --, niin,

siihen se satu päättyikin!

Pieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta

vai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei

siinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja,

oli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.

"Kuinka se oli kaunista!" sanoi pieni poika. "Äiti, minä olen ollut

kuumissa maissa!"

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi äiti. "Kun juo kaksi kupillista

kiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!" ja äiti

peitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. "Sinä olet

nukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin

oliko tämä satu vaiko tarina!"

"Entä missä Seljaemo on?" kysyi poika.

"Hän on teekannussa!" sanoi äiti, "ja pysyköön vaan siellä!"