Vaaran hetkenä.
Ranskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen _Salaman_
maston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla
kertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen
puhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä
köysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut
kaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.
-- Ajös, ajös, vanha _Salama_. Ei sinä koskan enä puske pein
tuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.
Näin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen
vaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi
tällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa
aallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.
-- Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.
Friskon poika pudisti päätään.
-- Eikö kassakaappiakaan?
-- Mahdotonta, hän vastasi. -- Ei tähän voisi saada toista alusta
rinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin
ajatella omaa pelastustaan.
Uusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja
sitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten
ilmestyi _Peura_ heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe
kavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa
tuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin
ammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä
päin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa.
_Peura_ kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen
kannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka
sai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli
tarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden
täyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta,
johon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa.
Toinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja
pakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson
haavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka
liimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen
olemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui
siltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.
Joe katseli häntä äkillisen kunnioituksen valtaamana. Hän käsitti, mitä
suunnattomia mahdollisuuksia tuossa miehessä piili, ja suri sitä, että
niitä oli niin kurjasti tuhlattu. Varas ja rosvo! Tuona hetkenä Joen
mielessä leimahti totuuden välähdys, hän aavisti elämän menestyksen ja
tappion salaisuuden. Elämä siirsi syrjään esiripun, jotta hän saisi
lukea siitä kuin kirjasta ja ymmärtää. Puna-Nelsonin kaltaisista
aineksista luotiin sankareita; mutta heillä oli, mitä häneltä
puuttui -- valitsemiskykyä, mielen tasaisuutta, hengen tervettä
hillitsemisvoimaa, lyhyesti sanoen juuri niitä ominaisuuksia, joista
isä oli niin usein hänelle "saarnaillut".
Nämä ajatukset täyttivät Joen mielen silmänräpäyksen ajan. Sitten
_Peura_ lennähti pilviä kohti ja kiisi heidän keulansa editse
mahtavan aallon harjamalla.
-- Se villi miäs! Se villi miäs! huusi Ranskan Pekka hämmästyneenä
katsellen. -- Se usko, että hän voi kiippa! Hän kuale! Me kaikki kuale!
Hän täytty keenty. Oh, se hullu, se hullu!
Mutta aika oli täpärällä, ja Puna-Nelson uhmasi vaaraa. Oikealla
hetkellä hän kiippasi isonpurjeen toiselle laidalle ja käänsi jälleen
tiukasti päin tuulta.
-- Nyt se tulee! Pidä varasi ja hyppää veneeseen! huusi Friskon poika
Joelle.
_Peura_ hurahti heidän peräpuolitseen kallistuen niin, että
kajuutan akkunat peittyivät veteen, ja laskien niin läheltä, että
yhteentörmäyksen välttäminen näytti melkein mahdottomalta. Mutta
vellova vesi heitti molemmat alukset erilleen. Nähdessään yrityksen
epäonnistuneen Puna-Nelson valmistausi heti toiseen. Peräsin
työnnettiin sivulle, _Peura_ pyörähti kuin takajaloilleen kohoten
ja heilautti täten isonpurjeen puomin lähemmäksi _Salamaa_.
Ranskan Pekka oli likinnä sitä, eikä tämä otollinen tilaisuus kestänyt
silmänräpäystä kauempaa. Hän ponnahti ilmaan kissan lailla tarttuen
molemmin käsin aliköyteen. Sitten _Peura_ syöksähti edelleen
kastaen hänet joka heilahduksella mereen. Mutta hän piteli yhä kiinni
ja laahautui alusta kohti joka kerta, kun kohosi jälleen ilmaan, kunnes
saattoi pudottautua istuma-aukkoon, juuri kun Puna-Nelson valmistautui
uudistamaan liikkeensä.
-- Nyt on sinun vuorosi, virkkoi Friskon poika.
-- Eipä, sinun vuorosi, Joe vastasi.
-- Mutta minä olen tottuneempi merellä, Friskon poika väitti.
-- Ja minä osaan uida yhtä hyvin kuin sinäkin, toinen intti.
Vaikeata olisi ollut päättää, miten väittely olisi loppunut, mutta
kävikin niin, että nopeasti toisiaan seuraavat tapahtumat tekivät
ratkaisun tarpeettomaksi. _Peura_ oli taas kiipannut ja kiiti
takaisin huimaa vauhtia. Se kallistui niin hirvittävästi, että
kaatumisen välttäminen tuntui kerrassaan mahdottomalta. Siinä oli
suurenmoinen näky. Juuri silloin myrsky puhkesi täyteen raivoonsa,
ulvova tuuli velloi ryöppyäviä aallonharjoja, niin että ne kiehuivat.
_Peura_ katosi näkyvistä suunnattoman vesivyöryn taakse. Aalto
vieri edelleen, mutta seuraavassa tuokiossa pojat näkivät
hämmästyksekseen aluksen entisellä paikalla vain raivoisaa vettä.
Epäillen he katsoivat toisen kerran. _Peuraa_ ei vain näkynyt. He
olivat yksinään myrskyn myllertämällä valtameren ulapalla.
-- Herra olkoon armollinen heidän sieluilleen, virkkoi Friskon poika
juhlallisesti.
Äkillinen onnettomuus oli kauhistuttanut Joen siihen määrään, ettei hän
saanut sanaakaan suustaan.
-- Purjehti suoraa päätä kumoon ja meni pohjaan painolasteineen,
huohotti Friskon poika. Kiinnittäen sitten huomionsa heidän omaan
vaaranalaiseen asemaansa hän virkkoi: -- Nyt saamme tulla omin neuvoin
toimeen. Tuo puuskaus taittoi myrskyltä selän, mutta meri ärtyy
vieläkin vihaisemmaksi, kun tuuli lientyy. Auta nyt toisella kädellä ja
pitele lujasti kiinni toisella. Meidän täytyy saada se päin laineita.
Veitsi kädessä pojat ryömivät keulapuolelle, missä laitaan jyskivä
masto hylkykappaleineen haittasi pahasti aluksen liikkeitä. Friskon
poika toimi johtajana tässä tukalassa työssä, mutta Joe noudatti
neuvoja kuin vanha merikarhu. Tuon tuostakin hyökyaalto pyyhälsi
keulalaidan ylitse viskelles poikia edestakaisin kuin sukkuloita.
Ensinnä sidottiin suurin osa veteen joutunutta sälyä keulapuolen
ristipollariin; sitten he viiltelivät ja hakkasivat hengästyneinä
huohottaen ja yhtä usein veden alla kuin sen päällä noita yhteen
sotkeutuneita valleja, kuutteja, taakeja ja köysiä. Istuma-aukkoon
tulvi runsaasti vettä, ja elleivät he ehtisi suoriutua työstään
ajoissa, painuisi alus varmasti pohjaan. Lopulta oli kuitenkin
vapauduttu kaikesta muusta paitsi vasemmanpuoleisesta köysistöstä.
Friskon poika viilsi silloin poikki taljaköydet, myrsky suoritti lopun.
_Salama_ ajautui nopeasti hylkysälyn alapuolelle, kunnes keulaan
kiinnitetty nuora pingottui ja pakotti keulan kääntymään päin tuulta ja
aallokkoa.
Pojat herkesivät hetkiseksi työstä hurratakseen menestykselleen, mutta
riensivät sitten peräpuolelle, missä kajuutta oli puolillaan vettä ja
tavarat uiskentelivat sinne tänne. Ottaen perälaatikoista pari sankoa
he alkoivat ammentaa vettä mereen. Se oli ankaraa ja masentavaa työtä,
sillä moni sangontäysi viskausi uudelleen heidän ylitseen. Mutta he
pysyivät itsepintaisina, ja yön saapuessa _Salama_, joka hilpeästi
keikkui vallattomana aalloilla ajoankkureineen, saattoi taas ylpeillä
siitä, että sen pumput toimivat moitteettomasti. Myrskyltä oli
taittunut selkä, kuten Friskon poika oli ennustanut. Tuuli oli
kääntynyt länteen ja puhalsi vielä varsin navakasti.
-- Jos sitä kestää, selitti Friskon poika, niin me ajaudumme huomenna
Kalifornian rannikolle. Ei tässä auta muu kuin odottaminen.
Heidän mielensä oli alakuloinen toverien kuolemasta ja lamassa
ylenmääräisistä ponnistuksista. Sen vuoksi he eivät virkkaneet
montakaan sanaa, vaan painautuivat toisiaan vastaan lämpöä ja seuraa
etsien. Yö oli kurja, ja kylmä puistatti heitä yhtämittaa. Aluksessa ei
ollut ainoatakaan kuivaa paikkaa, suolavesi oli kastellut ruokavarat,
huopavaipat, kaiken. Toisinaan he vaipuivat unenhorrokseen. Mutta sitä
kesti vain lyhyeltä, sillä kumpikin havahtui vuoron perään äkillisesti
hätkähtäen, niin että toinenkin siitä heräsi.
Viimein päivä koitti, ja he alkoivat tarkastella ympäristöään. Tuuli ja
aallokko olivat vaimentuneet melkoisesti, eikä tarvinnut enää olla
levotonna _Salaman_ turvallisuudesta. Rannikko oli lähempänä kuin
he olivat odottaneet, sen kalliot kohousivat tummina ja uhkaavina
harmaassa sarastuksessa. Mutta auringon noustessa he saattoivat nähdä
keltaiset hietikot, joita reunusti valkoinen kuohusarja, ja takana --
se näytti melkein liian hyvältä ollakseen totta -- häämöttivät
kaupungin taloryhmät ja savuavat uuninpiiput.
-- Santa Cruz! Friskon poika huusi -- nyt ei tarvitse pelätä, että
hukumme rantahyrskyihin.
-- Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.
-- Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa
isoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San
Lorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone.
Vesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme.
Näes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni.
Me pääsemme perille aamiaiseksi.
Noutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin
jäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen
pollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. _Salama_
kääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta
ja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet.
Kun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista
hylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.