Joe isänsä luona.
-- Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään _Salaman_ sekä
keulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. --
Mitäs nyt tehdään, kapteeni?
Joe katsahti häneen kummastuneena. -- Mitä -- tuota noin -- mitä sinä
tarkotat?
-- No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet
maihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä
käsket, kapteeni?
Jee älysi hänen tarkotuksensa. -- Joka mies aamiaiselle -- toisin
sanoen -- maltappas vähän.
Hän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen
tullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven,
ja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe
suunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi
aikeensa Friskon pojalle.
Kassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San
Franciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.
-- Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen.
-- Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen.
Tässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku
istuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään
kajuuttaan. Hyvästi nyt.
Puristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa
kohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja
siihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä
merisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän
ei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä
lukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen
uutinen:
_Otaksuttava merionnettomuus_.
Hinaajalaiva _Meren kuningatar_, jonka on vuokrannut
toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta
tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi
ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime
tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin
majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien
alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet
arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen
tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen
dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.
Tämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut
saanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu
sanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta
kohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.
San Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan,
joka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja
kiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja
pelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä
aamiaiselle.
Toimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven
auki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä
konttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä
kääntyi hänen puoleensa.
-- Ettekö tunne minua, herra Willis?
Herra Willis katsoi toistamiseen. -- Mitä, Joe Bronsonko? Mistä
kummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.
Herra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti
katseensa. -- Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.
-- Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti
hypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin
vastaan.
-- Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?
-- Kyllähän se mukiin meni. -- Hän oli huomannut vilkkeen isän
silmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. -- Eihän se ollut
hullumpaa -- tuota noin -- kun ottaa huomioon --
-- Mitä sitten?
-- Niin, tuota noin -- olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei
toisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.
-- Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. -- Isä kääntyi
pikakirjottajan puoleen: -- Te voitte lähteä, herra Brown, ja -- hm --
minä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.
Tuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja
luonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan -- aivan kuin ei olisi
tapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri
palannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.
-- No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin
ja teit minut tavattoman uteliaaksi.
Ja Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut -- juurta jaksain --
maanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän
selitti -- yksityiskohtiaan myöten -- unohtamatta edes keskusteluja ja
niitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen
kasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli
melkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin
vauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.
-- Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut
käydä paremmin.
-- Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. --
Saattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.
-- Sitä minä en ymmärrä. -- Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän
arvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään
kassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.
Ilmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä
hän jatkoi: -- Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset
täyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi
sataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä,
että me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon,
tuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, -- herra
Bronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle -- tässä
maailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai
paperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on
tässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet
yhdestä miljoonasta dollarista?
Joe pudisti päätään.
-- Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken
maailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se
ei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on
kutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä
nämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi -- juuri
_sinun_ elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin
innoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko
sinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita
elämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja
_voinko_ minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä
sinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen
kokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa
kaltainen -- maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe
ole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen
tilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä
tarkotustani?
Herra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti
sydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä,
ja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa
isälle -- puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä
järkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset
selvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa
sanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli
oppinut maailmalla -- kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt
keskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään
_Peuran_ ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja
herra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.
-- Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun
ennätettyään.
-- Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia,
mikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. -- Tällä kertaa herra Bronson
salasi silmäkulmansa vilkkeen. -- Ja minusta hän näyttää täysin
kykenevän pitämään huolta itsestään.
-- Isä? -- Joe ei saattanut uskoa korviaan.
-- Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista
luvatuista viidestä tuhannesta dollarista -- toinen puoli kuuluu
sinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen
vaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme
korottaneet palkintosummaa.
-- Oh! Joe alkoi ymmärtää. -- Osan siitä voi vallan helposti järjestää.
Minä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee --
niin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja
-- ja -- vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin
tärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä
ja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta
tuhannesta dollarista.
-- Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?
-- Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.
-- Kuinka niin?
-- Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun
komennettavanani.
-- Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa.
No hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen
osuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne
järjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi --
sanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen
varma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme
lähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan
kunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen
kuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra
asianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?
-- Suostun siihen heti paikalla.
Isä ja poika löivät kättä.
-- Ja entä mitä sinä aiot nyt tehdä, Joe?
-- Lähetän ensin sähkösanoman Friskon pojalle ja riennän sitten kotiin.
-- Odotappas hetkinen, kunnes olen soittanut San Andreakseen ja
ilmottanut hyvät uutisemme herra Tatelle -- tulen sitten sinun mukaasi.
-- Herra Willis, virkkoi herra Bronson heidän kulkiessaan toimiston
halki -- kassakaappimme on pelastettu, ja me otamme tänään lomaa joka
mies. Olkaa niin ystävällinen ja ilmottakaa konttoristeille, että he
saavat olla vapaina lopun päivää. Ja kuulkaappas -- hän huusi jälkeensä
hissiin astuessaan -- älkää vain unohtako juoksupoikaa!