XVIII luku:

Uusia velvollisuuksia.

Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli

valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen

liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli

vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului

väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan:

"Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"

-- Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä

tarkottaen.

-- Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi _Peuran_ poika heille

aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan

hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen

kimpussa.

-- Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. -- Onko kaikki valmiina?

-- On -- selvä on.

-- Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta

pistää esiin päätään. -- Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.

-- Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.

-- Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.

-- Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.

-- Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi _Peuran_ poika;

ja sen jälkeen oli mies ääneti.

-- Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.

Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen

luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan

ääni kyllin selvästi todisti.

-- Ei, ei! hän huusi. -- Pannan se _Salaman. Pöirä_ seila liika

pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se.

Pannan se _Salaman_. Häh? Mitä sinä sano?

-- No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. -- Selvitetään se asia

myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan.

Minulta taittui käsivarsi.

Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki

kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja,

airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi,

että hankittiin takaa-ajoa.

-- No nyt! komensi Puna-Nelson. -- Kaikki samalla haavaa! Älkää

päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee!

Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja

huoatkaa vähän.

Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään

ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä

tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin

epämääräiset ääriviivat.

-- Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. -- Vetäkää

yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä

kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!

Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat

lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle

ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen

selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin

sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson

oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä

riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan

näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli

rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan

uhkasi yllättää heidät.

-- Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle

valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. -- Minä koetan pysytellä

lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten

huomenna merellä, Farralonesin luona. -- Hän hyppäsi purteensa miesten

jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: -- Ja

sitten Meksikoon, pojat -- Meksikoon päivää paistattamaan.

Juuri kun _Salama_ ankkurista vapautuneena painautui lähtemään

halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus,

joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko

oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen

teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin

että _Salama_ joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt

mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä

päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta

muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä

toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä

vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että _Salama_

pääsisi pakoon.

Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle

heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä

vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti,

juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen

aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista

pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.

_Peura_ oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen

selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli _Salama_

jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää

vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun

Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon

poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan,

kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja

mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin

hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä

hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain

höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain

katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä

Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli

pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan

kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika

noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan

alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli

aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki

tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta

se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää -- kenties sen

vuoksi, että _Salama_ laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että

isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.

Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat

unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli

yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren

tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja

harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman

läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan

Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä

luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka

keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.

-- Ne luule, ne saa kiin _Salama_! Pyh! -- Ja hän käänsi

aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.

Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken.

Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa

nopeammin.

-- Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.

Ranskan Pekka nauroi. -- Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila

vikkelämpi -- me seila korkeampi. Se pelkä tuuli -- me otta koko tuuli.

Oh, vartto van, niin saa näke.

-- Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon

poika -- ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka

uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua.

Katsos!

Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät

taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse

pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa

kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä

valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu

lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja

luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa

laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.

Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki

ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas

kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken

työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen

ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja

tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän!

Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan

lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.

-- Kissa vieköön, hän kuiskasi. -- Taitaa olla sinun isäsi?

Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San

Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja

varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka -- ja heitä oli

toista tuhatta miestä.

-- Älä hiisku mitään, hän varotteli.

Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. -- Ranskan Pekka ei

osaa lukea, hän mutisi -- eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää

sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki

ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä,

mitä sinä sille mahdat?

-- Odota, niin saat nähdä.

Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka.

Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt

aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi

alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia

se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä

enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia

muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin

vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän

oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli

velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään

kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet

auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen

parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan

vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä

suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä

mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen

päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden,

että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.

Aavoilla ulapoilla · 第 22 / 25 题