Uusia velvollisuuksia.
Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli
valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen
liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli
vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului
väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan:
"Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"
-- Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä
tarkottaen.
-- Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi _Peuran_ poika heille
aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan
hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen
kimpussa.
-- Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. -- Onko kaikki valmiina?
-- On -- selvä on.
-- Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta
pistää esiin päätään. -- Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.
-- Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.
-- Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.
-- Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.
-- Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi _Peuran_ poika;
ja sen jälkeen oli mies ääneti.
-- Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.
Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen
luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan
ääni kyllin selvästi todisti.
-- Ei, ei! hän huusi. -- Pannan se _Salaman. Pöirä_ seila liika
pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se.
Pannan se _Salaman_. Häh? Mitä sinä sano?
-- No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. -- Selvitetään se asia
myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan.
Minulta taittui käsivarsi.
Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki
kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja,
airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi,
että hankittiin takaa-ajoa.
-- No nyt! komensi Puna-Nelson. -- Kaikki samalla haavaa! Älkää
päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee!
Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja
huoatkaa vähän.
Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään
ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä
tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin
epämääräiset ääriviivat.
-- Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. -- Vetäkää
yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä
kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!
Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat
lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle
ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen
selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin
sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson
oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä
riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan
näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli
rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan
uhkasi yllättää heidät.
-- Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle
valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. -- Minä koetan pysytellä
lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten
huomenna merellä, Farralonesin luona. -- Hän hyppäsi purteensa miesten
jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: -- Ja
sitten Meksikoon, pojat -- Meksikoon päivää paistattamaan.
Juuri kun _Salama_ ankkurista vapautuneena painautui lähtemään
halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus,
joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko
oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen
teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin
että _Salama_ joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt
mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä
päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta
muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä
toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä
vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että _Salama_
pääsisi pakoon.
Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle
heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä
vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti,
juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen
aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista
pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.
_Peura_ oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen
selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli _Salama_
jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää
vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun
Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon
poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan,
kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja
mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin
hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä
hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain
höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain
katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä
Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli
pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan
kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika
noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan
alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli
aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki
tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta
se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää -- kenties sen
vuoksi, että _Salama_ laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että
isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.
Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat
unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli
yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren
tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja
harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman
läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan
Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä
luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka
keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.
-- Ne luule, ne saa kiin _Salama_! Pyh! -- Ja hän käänsi
aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.
Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken.
Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa
nopeammin.
-- Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.
Ranskan Pekka nauroi. -- Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila
vikkelämpi -- me seila korkeampi. Se pelkä tuuli -- me otta koko tuuli.
Oh, vartto van, niin saa näke.
-- Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon
poika -- ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka
uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua.
Katsos!
Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät
taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse
pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa
kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä
valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu
lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja
luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa
laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.
Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki
ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas
kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken
työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen
ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja
tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän!
Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan
lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.
-- Kissa vieköön, hän kuiskasi. -- Taitaa olla sinun isäsi?
Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San
Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja
varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka -- ja heitä oli
toista tuhatta miestä.
-- Älä hiisku mitään, hän varotteli.
Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. -- Ranskan Pekka ei
osaa lukea, hän mutisi -- eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää
sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki
ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä,
mitä sinä sille mahdat?
-- Odota, niin saat nähdä.
Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka.
Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt
aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi
alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia
se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä
enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia
muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin
vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän
oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli
velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään
kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet
auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen
parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan
vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä
suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä
mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen
päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden,
että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.