Friskon pojan aarteet.
Keskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin
tunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja
raapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja
hetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään
hän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen
rihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.
-- Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja
kääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.
Kuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa
tilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se
tytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat
toiset sitä vastoin selin.
-- Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan
kasvoihin.
-- Sinun -- sinun -- sisaresi -- Bessie.
Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän
lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain
sanomattoman pyhästä.
Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään
yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi
jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa.
Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän
hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta
hillitsi itseään.
-- Ei, ei -- anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja
työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi
verkemmin: -- Minä luulin -- tuota noin -- minä luulin, että sinä
ymmärtäisit ja -- tuota noin --
Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän
käänsi nopeasti päänsä.
Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla
käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta
kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti
muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut
kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa -- istumassa
käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman
luonnollisimmalta teolta.
Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti
paljon hänen toverilleen.
-- Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.
-- Et sinä ymmärrä -- etkä voisikaan ymmärtää.
-- Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!
Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. -- Enkä minä luule, että
osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan
sitä sanoiksi.
Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän
jatkoi:
-- No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan
maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole
koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt
sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi -- minussa
ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. -- Hän laski kätensä
rinnalleen. -- Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri
sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä
tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä -- oh, siitä on jo pitkä
aika -- eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan
-- juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään.
Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja
minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä
niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä.
Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa
suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän
muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua,
ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä
irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta
tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin
silloin se oli totta. En minä tiedä oikein -- enkä minä osaa sitä
selittää sen paremmin.
Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli
mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti
päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.
-- Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa
onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi.
Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa
kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää
kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten,
kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä
ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän
mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun
ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät
hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.
-- Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin
karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle
aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin,
että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen
aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin,
elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin
lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun
sinulle joskus toiste -- sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen
elämääni.
-- Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku
poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä -- minä olen ajatellut
häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia
selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta
ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta
elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä
lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita
ihmisiä -- sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä
tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi -- niin, en minä tiedä,
minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä,
vai kuinka?
Joe nyökäytti myöntävästi.
-- Kerroppas minulle niistä -- jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi
huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.
-- Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän
käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää
sitä ainakin osaksi. -- Ensinnäkin ne ovat -- hm! -- tuota noin, ne
ovat -- tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. -- Hän keskeytti selityksensä
tuntien peräti epäonnistuneensa.
Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.
Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä
palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa --
tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli
hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä
typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia,
mustatukkaisia, keltakutrisia, -- lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia
ja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä
yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä
vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? -- Kaikki tytöt ovat
samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. -- Ne ovat ihan samanlaisia kuin
nekin, jotka sinä tunnet -- aivan varmasti.
-- Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.
Joe vihelsi. -- Etkö ole koskaan tuntenutkaan?
-- Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua
englantia, enkä minä osannut italiaa -- ja sitten hän kuoli. Sama se --
vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä
yhtä paljon kuin sinäkin.
-- Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin
sinä, vastasi Joe.
Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin
mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut
osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä
oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen
ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa
enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja
ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti --
siltä hänestä tuntui -- mutta tästä lähtien, no niin, se asia
korjautuisi varmasti tästä lähin.
Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat
pojat riensivät kannelle.