Osterisärkkäin äärillä.
Aika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni
herätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.
-- Alkaka jouttu! hän karjui. -- Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi!
Jouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!
Joe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä
tiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten
hyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa
isoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja
halkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja
asetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.
-- Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi
sarjan ylitse istuma-aukkoon. -- Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se
on ihan vissi asja.
Friskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi Ranskan
Pekkaan.
-- Tietysti, laivuri vastasi. -- Pannan sivulyhdyt palaman.
Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja
lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.
-- Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla
äänellä.
-- Mihin sitten? Joe kysyi.
-- Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan
tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan
Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi
rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta
muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.
-- Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.
-- Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.
Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi
tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi
oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi
ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin
tiukensivat kuutteja.
Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi.
Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet
läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli
vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja
riistäen siten niidenkin vähäisen valon.
Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli
laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi
kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.
-- Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. -- Ja tunte minä
maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van
tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta
maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.
Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.
-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Kunhan olet liikkunut
kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi
kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.
Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he
lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti
tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa
nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.
-- Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. -- Minä luule, että nyt ole
jo aikka.
Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja
seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen
suoraan alaspäin.
-- Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.
-- Minkälain pohja?
-- Mutaa, kuului vastaus.
-- Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.
Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.
-- Kaksi syltä, selitti Friskon poika -- ja osterinkuoria.
Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. -- Oikken hyvä, hän sanoi.
-- Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on
vissi asja.
Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä
kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin
tarkoin tuntea lahden pohjan.
-- Kymmenen jalkaa -- kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella
äänellä. -- Yksitoista jalkaa -- kuoria. Neljätoista jalkaa --
pehmeätä. Kuusitoista jalkaa -- mutaa. Ei pohjaa.
-- Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.
Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiä
Friskon pojan huuto: -- Kahdeksan jalkaa -- kovaa!
-- Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. -- Sinä, Joe, jookse köulan ja
laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.
Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas
hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.
-- Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain
vähän kettinkiä mukanaan.
Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten
käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin
kannen alle nukkumaan.
Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli
yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, _Salama_ keikkui ja kohoili,
kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen
täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli
lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta
pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.
Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä
juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa
erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan
kukkulat.
Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen
kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä.
Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen
keulasta nimen _Lentävä Hollantilainen_; se oli eräs niitä
laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa
vasemmalla hän näki _Aaveen_, ja ulompana oli puolikymmentä muuta
alusta ankkurissa.
-- Mitäs minä sinulle kärto?
Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta
ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.
-- Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi
asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte --
minä tunte.
-- Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän
sytytteli tulta.
Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.
-- Ehken lakka -- ehken kasva, hän julisti epävarmasti. -- Laitta
jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.
Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa
valmisteltavan päivän ensi ateriaa. _Salamassa_ siitä oli pian
suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin
valmiit nostamaan ankkuri.
Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta
kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa
aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon
lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä.
Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen
tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista
haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat
pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin
pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä.
Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen
verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne
osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.
Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin
mereen _Salaman_ kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan
ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne
hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista
köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa
raapiessaan tärisi ja nyhti.
-- Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.
Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko
oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen
suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten
poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen.
Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin
mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin
vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat
kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää _Salaman_
toiselle suunnalle.
Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla
tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin
tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata
pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua
Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta,
hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.
-- Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. -- Sinä oppi pian.
Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.
Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian.
Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan
henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.
-- Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. --
Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet
sanovat sitä Bay Farm-saareksi. -- Hän viittasi enemmän oikealle. -- Ja
tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.
-- Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.
Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta
nostamaan.
-- Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. -- Näitä ei
omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat
pyydystävinään täällä.
-- Miksi ovat _pyydystävinään_.
-- No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla
yksityisten särkkiä.
Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. -- Yksityiset särkät
ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko
laivasto lähtee sinne rosvoamaan.
-- Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.
-- No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä
harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan
lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka
saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta
parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.
Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea
lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he
laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin
pilvien lomitse.
-- Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen.
-- Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain
pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.
-- Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; -- mutta
_Salama_ pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja
sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh!
Ei sittä tule mittän.