Ystävykset.
Iltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina
puuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti
peräpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviin
_Salaman_ pyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet
keskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse,
joita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he
liukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän
poikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että
matkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta
ja sen perässä istuvia poikia.
Joe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä
päin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas --
hänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä
melkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se
olisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi
katseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän
alkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.
Friskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan
aivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.
-- Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten
kädellään kaupunkia kohti.
Joe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan
kohdalleen. -- On, hän vastasi yksinkertaisesti.
-- Kerroppas siitä.
Nopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset
pakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki
herätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva
Bronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan
kyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät
kysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe
tuskin saattoi pidättää hymyään.
-- Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi
päästyään viimein loppuun.
Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi
peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän
heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston
taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.
-- No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.
-- Ei minulla olekkaan kotia.
Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla
töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein
lupsahtaen.
Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta
niin hyvin kuin taisi. -- Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli.
-- Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei
ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä
syvemmälle.
-- Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.
-- Oh! -- Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti
varovaisuuden tuulen teille. -- Entäs siskoja?
-- Ei ole ollut niitäkään.
-- No entäs äitiä sitten?
-- Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.
-- Entäs isää?
-- Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille -- katosi
jonnekin.
-- Älä! -- Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava
hiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.
Juuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he
pääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan
helpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä,
joka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika
asettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi
kajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti
pitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren
helmensukeltajain elämästä.
Tällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja
sitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan
purjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti
vilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno
tien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään
kiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta
oli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli
ennättänyt sen jälkeen tapahtua.
Kun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas
lahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood
City. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, ja _Salama_ eteni vain
verkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti
heikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen heti
_Peuraksi_, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin
tutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.
-- Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. -- Ja siinä
vasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle.
Niillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne
tulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä
on jotain vihiä asiasta.
Joe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli
tosin hiukkasen isompi _Salamaa_, mutta muuten rakennettu
samaan tapaan -- toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman
nopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin
kilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä
rajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa
kunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat,
purjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen
järjestys ja hyvä kuri.
Verkalleen _Peura_ läheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski
ankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti
sitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat
pitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.
-- Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten
äänettömyyden.
Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. -- Niin että pidänkö? Kyllähän minä
tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen
ja sitten tämä vapaus -- kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on
olla -- tuota noin --. -- Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi
kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: -- Varas.
-- Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti
häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä
joutuvansa käännytysinnon valtaan.
-- Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.
-- Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?
_Nyt on otollinen aika_, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran
Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän
tehnyt sitä -- ja viipymättä.
-- Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko
maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi -- ei ole tähänkään
asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten
yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.
-- Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi
sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä -- tuota noin,
mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen
ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi
sen.
-- Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. -- Ettäkö minä lähtisin
sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi -- ja -- ja kaikki
muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs
luulisit hänen tekevän?
Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana
esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan
mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi
vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan -- ei, se oli aivan
mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään
miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa
nykyisestä tilasta.
-- Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja
lähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin
kuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa
maata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin
kala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei,
kyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä.
Mutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut
maihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.
-- Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. -- Minä en aio
jättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata
koettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni,
ja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka
tule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään.
Mitäs siihen sanot?
Friskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan
taivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti
viettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti
suljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään
syvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen.
_Peuralta_ kuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti
ulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö
verkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.