Kapteeni ja miehistö.
-- Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.
Joe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä
uni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä
parhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa
lientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, mutta _Salama_ lipui
juuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa
varhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa,
joka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi
Alcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien
toitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen
valtameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui
verkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä
äärimmäiset prammipurjeetkin koholla.
Joe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta
näystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua
laskemaan ankkurin.
-- Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten
ankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan
lievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. --
Heitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!
Joe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt
suorittamaan sen kunnollisesti.
-- No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!
Ketjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, ja _Salama_ pysähtyi
paikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä
he laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja
työnsivät haarukan puomin alle.
-- Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle
astian. -- Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja
tässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta.
Kun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän
ryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.
Pian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan
lakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika
ajoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se
oli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan
ollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu
hurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut
täydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja
minkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä
ja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi
kaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin
asioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut
luonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti,
mutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana
pysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään
kohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset
saattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi
suoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat
vaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena
itselleen hänen täytyi miettiä pakoa.
Tällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä
kunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan
hyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä
maitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä
oivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut
osaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet
hereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja
rupesi sitten jälleen kuorsaamaan.
-- Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika
selitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. -- Väliin hän kestää
kokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla
viikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan
vaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja
pysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua
ikävyyksiä. -- Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti
miellyttävämmän puheenaiheen. -- Osaatko sinä uida?
Joe nyökäytti päätään.
-- Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään
veteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita
rakennuksia ja joukoittain telttoja.
-- Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon
isoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit
antavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean
tarkkoja. Tiedätkös, kun --
Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen
hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta
harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen
jälkeensä.
-- Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he
riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. -- Pyydetäänpä
kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan
korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?
He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän
lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin
ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä
nelikollisen suolaisia sardiineja.
-- Siin' on syöttejä, hän selitti. -- Pane vain ne kokonaisina. Eivät
ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen
päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa -- se, joka ei
saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.
Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa
suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta
samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja
nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä
kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin
nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi.
Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon
poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville.
Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä -- se oli kolmen
naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta.
Miten komea saalis -- suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt
tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne
vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten
kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi
varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei
Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.
-- Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. --
Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän
sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti
käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.