Friskon poika ja tulokas.
"Friskon poikaa" [_Frisko_, yleinen lyhennys San Francisko
nimestä. Suom. huom.] harmitti -- harmitti ja kyllästytti, mikä olisi
tuntunut kerrassaan mahdottomalta vekaroista, jotka istuivat laiturin
reunalla onkimassa ja kadehtivat häntä sydämensä pohjasta. Tosin heillä
oli puhtaammat ja paremmat vaatteet, oli myös isä ja äiti. Mutta
Friskon poika sai viettää vapaata elämää lahdella, kulkea seikkailusta
toiseen miesten parissa -- he sitä vastoin olivat sidotut kotielämän
ankaraan kuriin ja surkeaan yksitoikkoisuuteen. He eivät voineet
uneksiakaan, että Friskon poika vuorostaan katseli heitä _Salaman_
kannelta kuin korkeampia olentoja ainakin ja kadehti juuri sitä, mikä
toisinaan heistä itsestään tuntui kaikkein inhottavimmalta. Aivan
samoin kuin seikkailuhalu kuiski heidän korviinsa viekottelevia
kuiskeitaan ja epämääräisiä viestejä oudoista maista ja reippaista
teoista, samaten kodin salaperäisen ihana maailma hurmasi Friskon
poikaa, ja hänen mielikuvituksensa kirkkaimmat haaveet koskivat veljiä,
siskoja, isän ohjeita ja äidin suudelmia -- seikkoja, jotka kaikki
olivat hänelle tuiki tuntemattomia.
Hän rypisti otsaansa, nousi _Salaman_ kajuutan katolta, missä oli
paistattanut päivää, ja potkaisi jalastaan raskaat saappaansa. Sitten
hän kyyristihe kapealle sivukannelle ja rupesi heiluttelemaan jalkojaan
viileässä suolavedessä.
-- Sepä vasta on vapautta, tuumivat pojat häntä tarkastellessaan.
Lisäksi vielä nuo pitkävartiset merisaappaat, jotka olivat kiinnitetyt
uumenia kiertävään nahkavyöhön, hurmasivat heitä aivan ihmeellisesti.
He eivät tienneet, ettei Friskon pojalla ollut kenkäin näköistäkään --
että nuo saappaat olivat vanhaa "Ranskan Pekan" perua ja pojalle kolme
numeroa liian suuret. Eivät he myöskään saattaneet aavistaa, kuinka
epämukavat ne olivat kuumana suvipäivänä.
Friskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset
poikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä
syy oli aivan toinen. _Salaman_ miehistöstä uupui yksi mies, ja
niin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen
oikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään,
myöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun
vielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli
siinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä
vapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset
soveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi
hoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.
-- Pois tielt siell alhall!
"Ranskan Pekka", _Salaman_ kapteeni ja Friskon pojan herra ja
mestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen
vanttia myöten.
-- Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja
paraillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle
runsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin,
jota myöten oli hinauduttava alas.
-- No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien
tapaan, milloin miehiä arveluttaa.
Poika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin
hän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.
-- Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. -- Ranskan
Pekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. -- Härr Joe Bronson, hän
lisäsi hetken perästä.
Kotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat
ilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin
tukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja
toinen pudisti sitä.
-- Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.
Joe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana
ympärilleen, ennenkuin vastasi: -- Niin aion. Koettelen jonkun aikaa
merielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin
lähden oikein merille etukannen katoksessa.
-- Missä, häh?
-- Etukannen katoksessa -- missä merimiehet asustavat, Joe selitti
punastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.
-- Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?
-- Kyllä, tai en; tuota noin -- sen verran kuin kirjoista oppii.
Friskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti
kajuuttaan.
-- Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen
tulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään -- Ja
oikein "etukannen katoksessa", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.
Sillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin
tämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja
mielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta
kutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti
pidättää nauruaan.
Illallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista,
mutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti
hänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän
mukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin
käytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon,
joten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin
puolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua.
Makuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat
tyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka
messinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän
aikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli
sovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä
puusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä
sekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa
patruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.
Kaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli
mielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli
keskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut
molemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle
iloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli
roistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta.
Friskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä,
jota vastaan _Salama_ oli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea
yhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt
laineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.
Kapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin.
Viimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä
puna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.
-- Parasta panna pitkäkseen ja nukkua pari tuntia, virkkoi Friskon
poika ystävällisesti, osottaen Joelle tämän kojun. -- Me taidamme saada
olla valveilla lopun yötä.
Joe noudatti neuvoa, mutta ei saanut unta yhtä pian kuin toiset. Hän
makasi silmät avoimina, tarkaten kajuutassa riippuvan herätyskellon
osottajia ja mietiskellen, kuinka nopeasti tapaus oli seurannut
toistaan viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa. Vielä samana aamuna
hän oli ollut koulupoika, ja nyt hän oli meripoika _Salama_
laivassa, tietämättä minne matka vei. Hänen tätä ajatellessaan
tuntuivat hänen viisitoista vuottaan karttuvan kahdeksikymmeneksi, ja
hän tunsi koko ruumiissaan olevansa mies -- vieläpä merimieskin. Hän
toivoi, että Charley ja Fred olisivat saattaneet nähdä hänet juuri
tällä hetkellä. No, kyllä he pian saisivat kuulla hänestä. Hän saattoi
kuvitella heidän keskustelevan asiasta, toisten poikain kerääntyessä
ympärille. "Kuka?" -- "Vai niin, Joe Bronson; hän lähti merille. Me
oltiin hyviä tovereita."
Ylpeänä Joe ajatteli sitä. Sitten hänen mielensä heltyi, kun hän muisti
äitiään, mutta jäykistyi jälleen, kun isä tuli mieleen. Eipä siksi,
että isä olisi ollut ilkeä ja kova; mutta hän ei vain ymmärtänyt
poikia, Joen mielestä. Siinä oli koko vika. Juuri sinä samaisena aamuna
hän oli sanonut, ettei maailma ollut mikään leikkikenttä ja että pojat,
jotka kuvittelivat sen sellaiseksi, pahasti erehtyivät ja kiittivät
onneaan päästessään takaisin kotiin. No, kyllä hän omasta puolestaan
tiesi, että maailmassa oli tarjona paljon raskasta työtä ja kovia
kokemuksia, mutta hänen mielestään pojillakin oli jotain oikeuksia. Hän
kyllä näyttäisi isälle, että saattoi pitää huolta itsestään. Ja muuten
hän saattaisi kirjottaakin kotiin perehdyttyään jonkun verran uuteen
elämäänsä.