Isä ja poika.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen
kirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että
odotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra
Bronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset
näyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä.
Joekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan
hullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla
jaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta
pesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta
tilasta.
-- Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson
kääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. -- Ja minun mielestäni
sinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä
pelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo
kaiken vuotta -- sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja
tarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä
kaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.
Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.
-- Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani
uskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa
parhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla
määräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta
varsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen
antanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut
siihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin
saattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi.
Mitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko
aikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin
pakottaa sinut lukemaan läksysi?
-- Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän
otti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.
Joe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa
lamaantui.
Isä alkoi lukea:
-- "Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja
huolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton
siihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian
kysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin.
Näitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei
hän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin."
Herra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.
-- Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.
-- Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi
välittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa
ja päähänsä.
-- Sehän taitaa olla "kraapaamista", vai kuinka?
-- Niin on, Joe vastasi.
-- Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä
katsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten
renttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen,
että sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos
olisit menestynyt koulutyössäsi.
Joella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli
toinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi
-- ei siitä siis kannattanut puhua.
-- Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys
keskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän
asti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö
olisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle
määrätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta
tunnista on tarkoin käytettävä.
-- Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein
puhumaan. -- Minä koetan kyllä lukea -- koetan oikein rehellisesti.
Mutta se ei käy -- en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy.
Ehkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä
tahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää -- minä
lähtisin mieluimmin merille -- vaikka minne hyvänsä, missä saatan
jotain tehdä ja tulla joksikin.
Herra Bronson katsoi häneen ystävällisesti.
-- Ainoastaan lukemalla sinä voit toivoa pääseväsi eteenpäin maailmassa
ja toimittavasi jotain suurta, hän virkkoi.
Joe kohotti kätensä epätoivoissaan.
-- Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, herra Bronson jatkoi. --
Mutta sinähän olet vasta poika, hyvin suuressa määrin samanlainen kuin
tuo pikku varpunen, jota me tuonnoin tarkastelimme. Ellet sinä kotona
kykene hillitsemään itseäsi tarpeeksi, voidaksesi pysyä kirjain
ääressä, niin ei sinulla ulkona maailmassakaan, jonne mielesi palaa,
ole tarpeeksi malttia suorittaa sen tarjoomia töitä.
-- Mutta olkoon menneeksi, Joe, olkoon menneeksi. Kun olet suorittanut
lukion oppimäärän ja ennenkuin lähdet yliopistoon, päästän sinut
joksikin aikaa maailmalle.
-- Päästäkää minut nyt jo, Joe pyysi kiihkeästi.
-- Ei, nyt olisi liian varhaista. Eivät sinun siipesi vielä kanna. Sinä
et ole vielä valmiiksi muokattu, eivätkä sinun ihanteesi ja
toimintatapasi ole vakiintuneet.
-- Mutta minä en voi lukea, Joe uhkasi. -- Minä tiedän, etten voi
lukea.
Herra Bronson katsoi kelloaan ja nousi lähteäkseen.
-- Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä asiasta, hän selitti. -- En
tiedä, mitä minun on tehtävä -- annanko sinun vielä yrittää lukiossa
vai lähetänkö sinut sotakouluun.
Hän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.
-- Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se
surettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano
minulle illalla, mitä aiot tehdä.
Isä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen
jälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä.
Sotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen
laitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten -- hän huoahti syvään
sitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi
tehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa
iltaan asti päästäkseen asiasta selville.
Hän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui
pääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa
maailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan.
Niin, kyllä hän vielä näyttäisi...
Kouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi
kehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän
pääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä
poistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.
-- Mitäs nyt? Charley kysyi.
-- Ei mitään, Joe murahti.
-- Mitäs sinä siellä hommasit?
-- Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?
-- Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. -- Mitä sinä niin
salaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on
tapahtunut.
-- Kyllä te siitä aikananne saatte tietää, Joe virkkoi merkitsevästi --
merkitsevämmin kuin oli aikonutkaan.
Ja peläten paljastavansa enemmänkin hän käänsi kummasteleville
tovereilleen selkänsä ja kiiruhti tiehensä. Hän lähti suoraa päätä
kotiin omaan huoneeseensa, missä hän ryhtyi heti järjestämään kaikkea
kuntoon. Kaapistaan hän valitsi parit alusvaatteet, muutamia
pumpulipaitoja ja puoli tusinaa sukkaparia. Näiden lisäksi hän otti
yhtä monta nenäliinaa, kamman ja hammasharjan.
Käärittyään tavarat lujaan paperiin hän tarkasteli myttyään
tyytyväisenä. Sitten hän astui pöytänsä ääreen ja otti pienestä
sisälaatikosta muutamien kuukausien säästöt, jotka tekivät yhteensä
useita dollareita. Tätä summaa hän oli säästellyt heinäkuun neljänneksi
päiväksi [Heinäkuun 4:s päivä on Yhdysvalloissa kansallinen juhlapäivä
-- muistona vuoden 1776 heinäk. 4:nnen p:n itsenäisyysjulistuksesta --,
raketteja lennättämällä, leikkipyssyillä ampumalla y.m. tavoin silloin
pidetään iloa. Suom. huom.], mutta työnsi sen nyt taskuunsa suuriakaan
surematta. Lopuksi hän sieppasi paperiarkin ja istuutui kirjottamaan:
"Älkää etsikö minua. Minä en menesty koulussa, ja nyt minä lähden
merille. Älkää olko huolissanne. Kyllä minä pystyn hoitamaan itseni.
Minä tulen takaisin joskus, ja silloin te saatte kaikki olla ylpeät
minusta. Hyvästi, isä ja äiti ja Bessie. Joe."
Arkin hän jätti pöydälleen, mistä sen saattoi helposti nähdä. Hän pisti
käärön kainaloonsa, silmäsi huonettaan viimeisen kerran ja hiipi
tiehensä.