Tutkintopäivä.
Ilmeisesti Fred ja Charley olivat kertoneet heidän käyneen
Hiidenpurnussa ja taistelleen Simsonin joukkoa ja Kalaliigaa vastaan.
Huojennusta tuntien hän kuuli kellon lyövän yhdeksää ja astui
koulutaloon kaikkien poikien luodessa häneen ihailevia silmäyksiä.
Katselivatpa tytötkin häntä, mutta arastellen ja säikkyneinä -- Joesta
tuntui, että juuri siten he olisivat katselleet Danielia, kun tämä
astui esiin jalopeurain luolasta, tai Daavidia, joka oli suoriutunut
Goliatista. Tämä sankarinpalvonta teki häneen vastenmielisen
vaikutuksen; hän tunsi itsensä kiusallisen itsetietoiseksi, mutta
toivoi samalla, että koulutoverit olisivat vaihtelun vuoksi kääntäneet
katseensa toiseen suuntaan.
Ja pian he sen tekivätkin. Luokalla jaettaessa isoja paperiarkkeja,
nousi neiti Wilson, aineen opettaja (tuiman näköinen nuori nainen, joka
kulki tietään maailman halki kuin olisi vaeltanut jaädytyshuoneessa ja
lämpimimpinäkin päivinä oli luokassa vaippaan tai päällysnuttuun
verhoutuneena), ja kirjotti taululle suuren roomalaisen ykkösen "I".
Jok'ikinen silmä, viisikymmentä paria, kiintyi odottavana hänen
käteensä, ja huoneessa oli haudanhiljaista.
Roomalaisen ykkösen alapuolelle hän kirjotti:
"_a) Mitkä olivat Drakonin lait? b) Minkä vuoksi muuan ateenalainen
puhuja sanoi, että niitä ei oltu kirjotettu musteella, vaan
verellä_?"
Neljäkymmentä yhdeksän päätä painui kumaraan, ja neljäkymmentä yhdeksän
kynää kulkea rapisi vilkkaasti paperiarkkeja pitkin. Ainoastaan Joen
pää pysyi pystyssä, ja hän tuijotti tauluun niin ymmällään, että neiti
Wilson, joka kakkosen kirjotettuaan sattui vilkaisemaan olkansa ylitse,
pysähtyi katselemaan häntä. Sitten opettaja kirjotti:
"_a) Miten aiheutti Ateenan ja Megaran Salamis saaresta käymä
taistelu Solonin uudistukset? b) Millä tapaa ne erosivat Drakonin
laeista_?"
Hän kääntyi jälleen katsomaan Joe Bronsoniin. Tämä tuijotti tauluun
yhtä ymmällään kuin ennenkin.
-- Mikä sinua vaivaa, Joe? hän kysyi. -- Eikö sinulla ole paperia?
-- On kyllä, poika vastasi ja alkoi masentuneena terottaa
lyijykynäänsä.
Hän veisti siihen terävän kärjen. Sitten hän teki kärjen vieläkin
terävämmäksi. Ja lopulta hänen onnistui ääretöntä kärsivällisyyttä
käyttäen saada se ihan ihmeteltävän teräväksi. Useat luokkatovereista
kohottivat rapinan kuullessaan kummastellen päätään. Mutta sitä ei Joe
huomannut. Hän oli liiaksi syventynyt kynäänsä terottamaan ja hautomaan
ajatuksia, jotka olivat perin kaukana sekä kynän terottamisesta että
Kreikan historiasta.
-- Totta kai kaikki ymmärtävät, että kokeet pitää kirjottaa musteella.
Neiti Wilson puhui koko luokalle, mutta hänen katseensa oli kiintynyt
Joe Bronsoniin.
Juuri kun kynä oli ohennut niin teräväksi kuin konsanaan saattoi, kärki
katkesi, ja Joe alotti työnsä uudelleen.
-- Kuuleppas, Joe, minä pelkään, että sinä häiritset luokkaa, neiti
Wilson virkkoi viimein epätoivoisena.
Joe laski kynän kädestään, sulki veitsensä napsahuttaen ja ryhtyi
jälleen ymmällään tuijottamaan tauluun. Mitä hän tiesi Drakonista tai
Solonista tai muista kreikkalaisista.
Hyljätyksi hän tulisi, siitä ei päässyt minnekään. Toisia kysymyksiä ei
kannattanut tarkastaakkaan. Ja vaikkapa olisikin osannut vastata
pariin, niin suotta oli kirjottaa niitä paperille, se ei kuitenkaan
pelastaisi. Sitä paitsi hänen kätensä oli liian arka pystyäkseen kynää
käyttämään. Taululle tuijottaminen teki silmiin kipeätä, ja vielä
kipeämmältä tuntui, kun ne sulki; ja yksinpä ajatteleminenkin tuotti
hänelle tuskia.
Neljäkymmentä yhdeksän kynää kiiti kilpaa, totellen neiti Wilsonia,
joka piirteli taululle kysymyksen toisensa jälkeen. Joe kuunteli
rapinaa ja katseli, kuinka kysymykset lisääntyivät liitupalan
vähetessä, ja koko elämä tuntui hänestä peräti surkealta. Kaikki näytti
pyörivän hänen silmissään. Päätä kivisti sisäpuolelta, ja ulkopuolelta
sitä kirvelti, ja se tuntui olevan kokonaan omissa valloissaan,
välittämättä laisinkaan hänen tahdostaan.
Hiidenpurnun muistot valtasivat hänen mielensä kuin öiset
painajaisnäyt, ja mahdotonta oli niitä karkottaa, kuinka koettikin. Hän
kiinnitti mielensä ja katseensa neiti Wilsoniin, joka paraillaan istui
pöytänsä ääressä, ja juuri kun hän katseli opettajaa, kohosi hänen
silmäinsä eteen Tiili-Simsonin hävyttömät ja ärsyttävät kasvot. Turhaa
oli ponnistella. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja raihnaiseksi,
uupuneeksi ja mitättömäksi. Mikään ei pelastanut häntä repuista. Ja kun
paperit iänikuisen odotuksen jälkeen viimein kerättiin, antoi hän
omansa melkein puhtaana -- siihen oli merkitty vain hänen nimensä,
tutkintoaine sekä päivämäärä, mitkä oli kirjotettu yläreunaan.
Lyhyen lomahetken jälkeen jaettiin taas Paperiarkkeja, ja laskuopin
kokeet alkoivat. Hän ei viitsinyt edes katsahtaakkaan kysymyksiin.
Tavallisissa oloissa hän olisi kyllä suoriutunut sellaisista kokeista,
mutta nykyisessä mielen- ja ruumiintilassa hän tiesi sen mahdottomaksi.
Hän tyytyi painamaan kasvonsa käsiinsä ja odottamaan päivällislomaa.
Kohottaessaan kerran päätään kelloa katsoakseen hän havaitsi, että
Bessie silmäili häntä levottomana tyttöjen puolelta huonetta. Tämä vain
lisäsi hänen närkästystään. Mitä se sisar siinä taas oli huolissaan?
Bessien ei tarvinnut pelätä. Hänhän suoriutuisi kokeista, jos kukaan.
Miksei hän siis voinut antaa hänen olla rauhassa? Ja niin hän loi
sisareen erikoisen ynseän katseen ja painoi kasvot käsiinsä. Eikä hän
siitä asennosta kohottautunut, ennenkuin kahdentoista kello soi.
Silloin hän antoi opettajalle toisen puhtaan arkin ja asteli ulos
poikaparven mukana.
Fred ja Charlie ja hän söivät tavallisesti aamiaisensa eräässä
koulukartanon nurkassa, jonka he olivat anastaneet haltuunsa. Mutta
tänä päivänä joukko toisia poikia oli jostakin merkillisestä sattumasta
valinnut saman paikan ruokasalikseen. Joe tarkasteli heitä
vastenmielisyyttä tuntien. Nykyisessä tilassaan häntä ei laisinkaan
haluttanut joutua sankaripalvonnan alaiseksi. Hänen päätänsä kivisti
ankarasti, ja hän oli myöskin huolissaan siitä, että koko tutkinto oli
mennyt penkin alle; ja iltapäivä toisi lisää samaa lajia.
Fred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen
illan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian)
ja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan
kohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja
vastasi lyhyeen, virkkoi vain "kyllä" tai "ei" jokaiseen kysymykseen,
kun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.
Hän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään
ruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa.
Hän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että
puoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä
kääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta
ylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä
voimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi
ajatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti
pilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen,
joka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken
mielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.
Hän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä
hänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa
kulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä,
kunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään
kohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja
heittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava
havaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten
nopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus.
Mitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon
liikekeskustan halki.
Hän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä.
Se oli kymmenen minuuttia yli yhden -- hän ennättäisi varsin hyvin
höyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen,
ja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen
senttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden
poikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.
[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässä
San Franciskosta.]
Yhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia
myöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään
hirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten
purjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli
kerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa
heräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden
nimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimi
_Aave_ maalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana
olevalla kolmella aluksella oli nimet _Oikutar, Osterikuningatar
Lentävä Hollantilainen_.
Kussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta
työntyi esiin lyhyt savutorvi, ja _Aaveen_ torvesta kohosi juuri
savua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään,
niin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen
korvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä
oli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja
musta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat
näkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen
kohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja
ahavoituneet.
Joen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti
valmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle,
hankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti
siihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään
kannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan
merestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien
yli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui
kajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin
tuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky
herätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli
elämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat
elatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa
ja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin
sattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan
huoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja
ahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät
iloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat,
keittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja,
joista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.
Joe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei
koulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti
haaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän
tiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan
kunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki
väärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa
pojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä
puuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin
opintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat
kohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja
suorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi
ei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?
Hän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja
avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko
painui nopeasti mailleen.
Oli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä
huoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden
lakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli
mitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta.
Sitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus.
Hän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden
kuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.