Jälleen kotosalla.
Pojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja
muitta mutkitta vuorenharjanteelle.
Harjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään
asutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.
-- Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. --
Kuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?
-- Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.
-- Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin
enemmän, sanoi Charley nauraen.
-- Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä
hei, pojat!
Takaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen
oli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta
murtovarkaan tavoin.
Kun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita
kohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.
Hämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti
kauhistuneena.
Joessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä
tarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti
paljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.
Isänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä
katuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä
varsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja
huulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka
hankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita
repeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.
-- Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta
lausutuksi.
Joe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan
tapahtumat? -- sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta
voisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.
-- Eikö sinulla ole kieltä suussasi? kysyi herra Bronson maltittomana.
-- Minä olen ... minä olen...
-- No, mitä sitten? sanoi isä rohkaisevasti.
-- Minä olen ... niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen
viimein änkyttää.
-- Siltä sinä näytätkin -- niin, juuri sellaiselta.
Herra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut
vaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.
-- Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten
olinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa -- vai kuinka?
Joe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu
sijaitsi, ja sanoi: -- Tuolla alhaalla se on, isä!
-- Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?
-- Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.
-- Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista
mielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä
koulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.
Tuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa
aine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.
Pojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana,
ajatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi
ymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.
-- Mutta nyt sinä tarvitset ennen kaikkea kylvyn ja laastaria ja
lyijyvettä, sanoi herra Bronson. Ja sitten aika vauhtia vuoteeseen.
Sinä olet kyllä unen tarpeessa, ja siitä saat olla varma, että
huomenaamulla olet aika kankea ja arka ruumiiltasi.
Kello löi yksi, kun Joe kietaisi peitteen tiukasti ympärilleen; ja
hänen ensimmäinen huomionsa tämän jälkeen oli se, että häntä häiritsi
varovainen, mutta itsepintainen koputus, joka tuntui jatkuvan satoja
vuosia, kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi istumaan
ja avasi silmänsä.
Päivänvalo virtasi sisään akkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana.
Hän ojensi käsivarsiaan ja haukotteli; mutta hänen lihaksiaan särki, ja
kädet vaipuivat taas alas, nopeammin kuin olivat kohonneet.
Hän tuijotti ymmällään eteensä, kunnes illan tapahtumat taas
palautuivat mieleen, ja hän alkoi ähkyä.
Koputus jatkui yhtä itsepintaisena, ja hän huudahti:
-- Kyllä minä kuulen! Kuinka paljon kello on?
-- Kello on kahdeksan, kuului Bessie sanovan oven takaa; ja sinun
täytyy kiiruhtaa, jollet tahdo myöhästyä koulusta.
-- Hyvänen aika. -- Hän syöksähti vuoteesta, mutta voihkaisi
jäykistyneiden lihastensa arkuudesta ja vaipui verkalleen ja varovasti
tuolille.
-- Mikset sinä herättänyt minua varemmin? hän nurisi viimein.
-- Isä sanoi, että sinun täytyi saada nukkua.
Joe voihkaisi jälleen toiseen äänilajiin.
Sitten hänen katseensa osui historiaan, ja silloin hän taas voihkaisi
uuteen äänilajiin.
-- Hyvä on! hän huusi. -- Mene sinä vain, minä tulen ihan paikalla.
Hän saapui ruokasaliin verraten siistissä kunnossa; mutta jos Bessie
olisi nähnyt hänen nilkuttavan alas portaita, hän olisi varmaankin
kummastellut, miksi veli astui niin varovaisesti ja toisinaan irvisti
niin pahasti, kun jäseniä oikein pisti ja jomotti. Tavatessaan Joen
ruokasalissa hän huudahti kuitenkin varsin säikähtyneenä ja juoksi
hänen luokseen.
-- Mikä sinun on, Joe? hän kysyi värisevällä äänellä. -- Mitä on
tapahtunut?
-- Ei mitään, mutisi Joe sirotellen sokeria puuroonsa.
-- Niin, mutta --, alkoi Bessie.
-- Älä nyt viitsi, keskeytti Joe. -- Minä olen tänään myöhästynyt,
minun täytyy syödä aamiainen joutuisasti.
Juuri silloin Bessie osui kohtaamaan rouva Bronsonin katseen, ja
seurauksena oli, että pikku neiti riensi tiehensä uteliaisuutensa
tukahuttaen.
Joe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta
hän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa
johdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma
siitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.
Näitä miettien hän söi kiireesti aamiaisensa, tuntien epäselvästi ja
häiriytyvänä, että äiti hääräili ympärillä levottomana hänen tähtensä.
Äiti oli aina lempeä häntä kohtaan, ja tällä kertaa hän huomasi, että
äiti suuteli häntä tavallista hellemmin, kun hän aikoi lähteä
heilutellen kirjojaan nahkahihnassa. Kääntyessään kulmasta hän huomasi
myöskin, että äiti seurasi häntä akkunasta katseillaan.
Mutta tärkeämpää oli tällä haavaa se, että hän tunsi jäsenensä hirveän
kankeiksi ja aroiksi. Koulumatkalla oli jokainen askel ankara ponnistus
ja tuotti kovia tuskia.
Auringon valo, joka heijastui sementtikäytävästä, kiusasi pahoin hänen
loukkaantunutta silmäänsä, ja vaikka kaikki haavat aiheuttivatkin
suurta tuskaa, särki jäseniä kuitenkin pahimmin.
Moista kankeutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan. Jok'ikinen lihas
totteli peräti vastahakoisesti, sormet olivat kovin turvonneet, ja
niissä tuntui särkyä, kun niitä koukisti tai suoristi. Käsivarsista oli
nahka poissa aina kyynärpäähän asti. Se johtui siitä hyvästä, että hän
oli niillä suojellut kasvojaan ja ruumistaan iskuilta.
Hän tuumaili, mahtoiko Tiili-Simson olla yhtä huonossa kunnossa, ja
tämä yhteisen kurjuuden tunto teki tästä hänelle jonkinlaisen
hengenheimolaisen.
Koulupihalle ennättäessään hän huomasi, että kaikkein katseet
kohdistuivat häneen.
Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen täynnä kunnioitusta, ja yksinpä
luokkatoverit ja lähimmät ystävätkin katselivat häntä jonkinlaisella
arvonannolla, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut heissä.