Voittajallakin on voittajansa.
Mutta Hiidenpurnun elämä oli perin mutkallista. Nuo kolme vuorelaista
saivat varsin pian kokea sen.
Ennenkuin Joe oli vielä ehtinyt ottaa haltuunsa leijojaan, näki hän
hämmästyen, että kaikki hänen vihollisensa, vieläpä lämmittäjäkin,
lähtivät hurjaa vauhtia käpälämäkeen.
Aivan samoin kuin pikku tytöt ja räyhäävät pikku vekarat olivat
kadonneet Simsonin liigan lähestyessä, samaten tämä joukko hupeni uuden
ja pelottavan hyökkäyksen tieltä.
Joe kuuli pakenevain kauhistuneina huutavan: -- Kalaliiga! Kalaliiga!
Ja hän olisi itsekin pötkinyt pakoon, ellei olisi viime taistelunsa
jäljiltä ollut niin hengästyksissään, että käsitti mahdottomaksi
välttää vaaraa, minkälainen se sitten olisikin.
Fred ja Charley olisivat peräti mielellään paenneet sitä, mikä oli
karkottanut tiehensä kuuluisan Simsonin liigan, vieläpä karskin
lämmittäjänkin; mutta he eivät voineet jättää toveriaan pulaan.
Autiolle kadulle tuli parvittain tummia olentoja. Toiset piirittivät
toverukset, toiset syöksyivät pakenevien jälkeen.
Valitushuudot ilmaisivat pian heidän tavottaneen pakolaiset, ja kun
takaa-ajajat sitten palasivat, kuljettivat he mukanaan vastaan
hangottelevaa Tiili-Simson parkaa, joka yhä vielä piteli leijakääröä.
Uteliaana Joe tarkasteli viimeksi saapuneen liigan jäseniä. He olivat
seitsemästätoista neljäänkolmatta vuoden ikäisiä nuorukaisia, ilmetyitä
pimeyden peikkoja. Eräitten kasvot olivat niin paheitten leimaamia,
että Joe tunsi selkäpiitään karmivan, kun vain katsahtikin heihin.
Kaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn
täytyi alistua samaan kohtaloon.
-- Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen
ikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on
tekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?
-- En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.
-- Vai et tehnyt. -- Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.
-- Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.
Tiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin
esiin.
-- Mitäs te täältä haette?
-- Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. -- Tuo aikoi ottaa minun leijani.
Hänellä on ne juuri kainalossaan.
-- Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta.
Sinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt
tänne ne leijat ja pian.
Johtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin
kiukusta itkien.
-- Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja
sieppasi samassa hänenkin käärönsä. -- Kas vain, leijoja siinäkin! Ja
ihan oikeita leijoja -- tehdastavaraa. Mutta nyt te kyllä pääsette
niistä, hän sanoi otettuaan haltuunsa myöskin Charleyn käärön. -- Mitä
kummaa näille kolmelle lurjukselle oikein pitäisi tehdä? hän virkkoi
tuomarinäänellä.
-- Mistä syystä meille pitäisi jotain tehdä? kysyi Joe tulistuneena. --
Senkö tähden, että ryöstätte meiltä leijat?
-- Eipä suinkaan, eihän sellainen tule kysymykseenkään, vastasi johtaja
kohteliaasti; mutta te kuljetatte täältä salaa leijoja ja saatte aikaan
häiriötä. Se on sopimatonta -- niin juuri, sopimatonta!
Kun asema kerran oli vaihtunut sellaiseksi, että vuorelaiset olivat
joutuneet yleisen huomion keskustaksi, riistäysi Tiili-Simson äkkiä
vapaaksi takistaan, pujottelihe erilleen vainoojistaan ja hyökkäsi
asumattoman alan poikki piilopaikkaan, jota hän oli tavotellut Joen
häntä ahdistellessa.
Pari kolme liigalaista hyppäsi aidan yli ja lähti huudellen ajamaan
häntä takaa. Pojat kuulivat kahlekoirain ulvovan ja jalkain tömisevän
heidän rynnätessään laatikoitten ja kattojen yli. Sitten kuului veden
loisketta, kuin tynnöri olisi kaatunut kumoon.
Muutaman minuutin perästä vainoojat palasivat takaisin melkoisen
noloina ja märkinä ryöpystä, jonka Tiili-Simson lurjus oli heille
valmistanut. Hän kuului paraillaan pilkkaavan ja uhkailevan heitä
joltakin katolta, missä hän tunsi olevansa turvassa.
Tämä käänne tuntui saattavan johtajan hiukan ymmälle, ja hänen juuri
vielä kerran kääntyessään toveruksien puoleen, kajahti pitkä ja
omituinen vihellys -- ilmeisesti jonkun etuvartijan varotusmerkki. Pian
sen jälkeen varottaja saapui itsekin juosten liigan pääjoukon luo, joka
jo oli alkanut peräytyä.
-- Poliisit tulevat! hän huusi huohottaen. Katsahtaessaan samalle
taholle Joe saattoi nähdä kaksi kypäräpäistä poliisia, joilla oli
rinnassaan kirkkaasti palavat lyhdyt.
-- Meidän täytyy livistää tiehemme, hän kuiskasi Fredille ja
Charleylle.
Liiga oli jo lähtenyt käpälämäkeen ja sulki pojilta pakotien siltä
puolen, ja vastaiselta taholta he näkivät poliisien lähenevän. He
lähtivät silloin juoksemaan Simsonin piilopaikkaa kohti, ja poliisit
kiiruhtivat jäljessä vaatien ankarin huudoin heitä pysähtymään.
Mutta nuoret jalat ovat nopeita, ja pelko tekee ne vieläkin
nopeammiksi. Senpä vuoksi pojat ennättivätkin ensimmäisinä aidan ylitse
ja syöksyivät sitten hurjaa vauhtia parin takapihan poikki.
He havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä
takaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä
rotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan
osuessa heidän tielleen.
Takapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat
hapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä
hedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä
kokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät
he voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä.
Tästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle -- mutta
sitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.
Hiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut
Simsonin vainoojille ryöppykylvyn.
Se oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta
päästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko
siten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava
sitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin
kosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua
tynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja
tyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.
Pojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen
tynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän
kylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.
-- Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.
-- Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa
kuuluvan.
Charley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.
-- Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.
Pojat kyyristyivät maahan.
Lähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan
sen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä
askeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin
hengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se
kiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.
Siinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.
He kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan
tynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän
oli tuonut myötään.
Kun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen
kimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.
-- Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. -- Minulla on
sinulle asiaa.
-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen,
että toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. -- Mitä sinä
täällä teet?
-- Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein
lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin...
-- Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. -- Kyllä minä näytän
teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain
mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.
Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas
pimeään kujaan.
-- Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden
korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen
korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!
Pojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen
kuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:
-- Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää
ne kotiin!