Tiili-Simson.
-- Mitäs te aiotte toimittaa? kysyi Joe kohdatessaan Fredin ja
Charleyn.
-- Noutaa leijoja, vastasi Charley. -- Joudu, me olemme jo odotelleet
sinua kyllin kauan.
Kaikki kolme riensivät eteenpäin vuoren harjanteen laelle, mistä he
näkivät Union-kadun syvällä alapuolellaan, melkein jalkainsa juuressa.
Tätä paikkaa he nimittivät Hiidenpurnuksi, eikä nimi ollutkaan
hulluimpia. Itseään he sanoivat vuorelaisiksi, ja vuorelaisten
laskeutuminen Hiidenpurnuun oli heidän mielestään suuri seikkailu.
Näiden kolmen vuorelaisen parhaita huvituksia oli päästää leijoja
ilmaan järjestelmällisesti ja taitavasti, ja monesti heidän onnistui
saada kuusi, jopa kahdeksankin leijaa kohoamaan kilometrin pituisen
langan varassa pilvien lähistölle liehumaan. Heidän täytyi usein uusia
leijavarastonsa, sillä toisinaan katkesi lanka tai epäkuntoon joutunut
leija tempasi kaikki toiset mukanaan alas, tai myöskin sattui tuuli
äkkiä lientymään, niin että leijat putosivat Purnuun, mistä niitä ei
käynyt saaminen takaisin. Tähän oli syynä se, että Purnun nuoriso oli
kavalaa ja rosvomaista joukkoa, jolla oli eriskummalliset käsitykset
henkilökohtaisesta omistusoikeudesta.
Leijaonnettomuuden jälkeisenä päivänä saattoi nähdä saman leijan
liitävän ilmassa kiinnitettynä lankaan, joka ulottui Hiidenpurnuun
purnulaisten majoihin. Siitä johtui, että purnulaiset, jotka
kuuluivat kehittymättömään rotuun eivätkä tunteneet tieteellistä
leijapurjehdusta, osottivat sitä suurempaa kekseliäisyyttä, kun oli
koetettava hyötyä naapurien, vuorelaisten, keksinnöistä.
Paikkakunnalla oli muuan vanha merimies, joka myöskin hyötyi
vuorelaisten leijaurheilusta; sillä hän oli perehtynyt purjehdukseen ja
ilmavirtoihin ja myöskin kätevä ja pystyi valmistamaan parhaita
leijoja, mitä konsanaan oli saatavissa. Hän asusti lähellä merta
matalassa majassa, mistä hän vielä saattoi hämärtynein silmin seurata
luodetta ja vuoksea sekä ohitse kulkevia laivoja, muistellen päiviä,
jolloin hänkin liikuskeli ulapoilla.
Päästäkseen harjulta hänen majaansa täytyi poikien kulkea Hiidenpurnun
kautta, ja sinne he paraillaan aikoivat. Usein he olivat käyneet
noutamassa leijojaan päivällä, mutta tämä oli ensimmäinen retki pimeän
aikana, ja he pitivät sitä vaarallisena seikkailuna, kuten se
todellisuudessa olikin.
Hiidenpurnu oli suoraan sanoen köyhälistön kaupunginosa, jonka
mutkittelevain ja ahtaiden katujen varsilla asusti tiheään
sulloutuneena väkeä kaiken maailman kansakunnista, oikein
yleismaailmallista sotkua. Pojat pyrkivät eteenpäin niin hyvin kuin
taisivat lian ja tunkioiden keskitse. Ilta oli vielä varhainen, kun he
astelivat Purnun halki merikarhun mökkiä kohti, eikä heille tehtykään
mitään pahaa, vaikka moni Purnun pojista katsoikin heihin karsaasti ja
kivahti heille toisinaan ärsyttäviä haukkumasanoja.
Merikarhu ei valmistanut vain sellaisia leijoja, jotka lensivät
mainiosti; hän pystyi tekemään sellaisiakin, jotka voi kääntää kokoon
ja kuljettaa mukavasti mukanaan. Kukin pojista osti muutamia, ja
kantaen näitä kääröihin pantuina kainalossaan he lähtivät palaamaan
samaa tietä, mitä olivat saapuneetkin.
-- Pitäkää tarkasti silmällä liigapoikia! neuvoi leijamestari. -- Ne
ovat juuri iltasin luovimassa.
-- Emme me pelkää, vakuutti Charley. -- Kyllä me heistä suoriudumme.
Mutta pojat, jotka olivat tottuneet harjanteen leveisiin ja
rauhallisiin katuihin, hämmästyivät, jopa kauhistuivatkin sitä elämää,
joka kuohui tässä tiheään ahdetussa korttelissa. Se tuntui heistä
tiuhalta ja kummalliselta viidakkorämeeltä, jonka halki oli kahlattava.
Ikäänkuin toisiaan suojatakseen he pysyttelivät aivan lähekkäin tässä
kapeakujaisessa sokkelikossa, tuntien, kuinka vierasta ja tuntematonta
kaikki tämä oli.
Lapsia kaiken ikäisiä ryömi kaduilla ja käytävillä heidän jaloissaan.
Paljaspäisiä ja puoleksi puettuja naisia seisoi ovilla juoruamassa tai
käyskenteli kaduilla kainalossa elintarpeiden rippeitä. Kaikkialla
haisi mädäntyneille hedelmille ja kalalle, happamalle ja löyhkäävälle.
Isoja, paksuja miehiä tallusteli ohitse, ja pieniä repalemekkoja
hapuili eteenpäin käsissään kuohuvat oluttuopit. Lakkaamatonta sorinaa,
puhetta ja kaikkien kielten sekasotkua, kimeitä huutoja, toraa ja
tappelua -- koko Hiidenpurnu kiehui keskeytymättömänä hälinänä aito
ihmiskeon tavoin.
-- Uh! Kyllä tuntuu hyvältä, kun tästä pääsee, virkkoi Fred.
Hän puhui kuiskaten, ja Joe ja Charley nyökkäsivät päätään tuikeina.
Heillä ei ollut halua jutella, he astuivat niin rivakasti kuin
tungoksessa kävi päinsä. Heissä vallitsivat samat tunteet kuin
matkamiehissä, jotka vaeltavat vaarallista ja vihamielistä tiheikköä.
Ja vaarat ja vihamielisyys vaanivat Purnussakin. Sen asukkaat näyttivät
paheksuvan noiden ylhäältä saapuneiden muukalaisten vierailua. Pienet
likaiset riiviöt lennättivät haukkumasanoja heidän jälkeensä, kun he
kulkivat ohitse. Toiset irvistelivät heille näennäisen urheina, mutta
olivat valmiit pakenemaan havaitessaan ensimmäisen hyökkäysmerkin.
Toisia inhottavia veijareita liittyi rähiseväksi joukoksi poikia
seuraamaan, ja lauma kävi yhä rohkeammaksi sitä mukaa kuin se kasvoi.
-- Älkää välittäkö heistä, neuvoi Joe. -- Älkää olko tietävinännekään,
astutaan vain edelleen. Pian tästä pälkähästä jo päästäänkin.
-- Eipäs, nyt vasta sellaiseen joudutaankin, virkkoi Fred puoliääneen.
-- Katsokaappa tuonne!
Kadun kulmassa, jota he juuri lähenivät, seisoi neljä viisi heidän
ikäistään poikaa. Katulyhdyn valo osui heihin ja osotti, että eräällä
oli räikeän punainen tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin
"Tiili-Simson", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien
mieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle
ja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki
olivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja
äitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.
Nähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi
silmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi
poikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.
Punatukka erosi joukostaan ja asettui poikien eteen, sulkien heiltä
tien. Nämä koettivat kiertää, mutta hän ojensi käsivartensa esteeksi.
-- Mitä te täällä toimitatte? hän tiuskasi. -- Miks' ette pysy
kotosalla?
-- Me olemme juuri matkalla kotiin, virkkoi Fred sävyisästi.
Tiili-Simson kääntyi Joen puoleen. -- Mitä sinulla on kainalossa? hän
tiedusteli.
Joe pysyi tyynenä eikä välittänyt toisesta. -- Tulkaa, hän sanoi
Fredille ja Charleylle ja aikoi astua liigan johtajan ohitse.
Mutta Tiili-Simson iski salamannopeasti häntä kasvoihin ja sieppasi
yhtä sukkelasti leijakäärön hänen kainalostaan.
Joe huudahti käheästi, raivoisasti, unohti kaiken varovaisuutensa ja
hyökkäsi vastustajansa kimppuun.
Sitä ei liigan johtaja ollut ilmeisesti odottanut, kaikkein vähimmän
täällä hänen omalla alueellaan. Hän siirtyi taaksepäin, pidellen yhä
kääröä, ja hänen mieltään raatelivat tappeluhalu ja saaliinhimo.
Jälkimmäinen pääsi voitolle, hän pyörsi ympäri ja pakeni nopeasti
pitkin kapeata sivukatua ja yhä edelleen sokkelomaisia solia ja kujia
myöten.
Joe tiesi painuvansa vihollismaan vaarallisiin keskuksiin, mutta hänen
omistusoikeusvaistoaan ja ylpeyttään oli loukattu, ja niin hän ajoi
kiivaasti pakenijaa takaa.
Fred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja
heidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan
päästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan
muut jäsenet.
Takaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja
pian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja
Charleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta
nopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.
Tiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen
pujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut
itselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja
ulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin
perehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi
helposti jäljiltä.
Mutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän,
ja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti
toisiaan syleillen.
Fredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen
pystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.
-- Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja
käskevästi. -- Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!
-- Tahdon saada leijani, Joe vastasi.
Tämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat
tavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. -- Silloin sinun
täytyy ensin tapella! hän uhkasi.
-- Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. -- Leijat ovat minun,
hän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä
omistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.
Liiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi
kuorossa ulvoa ja naukua.
-- Miksi minä rupeaisin niistä tappelemaan? toisti Joe.
-- Siksi että minä tahdon, vastasi Simson. -- Ja siitä, mitä minä
tahdon, siitä ei pääse mihinkään. Ymmärrätkös?
Mutta sitä ei Joe ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tunnustaa, että
Tiili-Simsonin sana oli lakina San Franciskossa tai missään sen osassa.
Hänen kunnia- ja oikeuskäsitteitään oli loukattu, hänen verensä alkoi
kuohua.
-- Anna nyt ne leijat tänne, ja tee se heti paikalla, hän huusi
uhkaavasti ja kurkotti kättään kääröä kohti.
Mutta Simson veti kätensä takaisin.
-- Tiedätkös, kuka minä olen? hän kysyi. -- Minä olen Tiili-Simson,
enkä minä annakkaan kenenkä vain hypätä nokalleni!
-- Anna hänen olla, kuiskasi Charley Joen korvaan. -- Viis muutamasta
leijasta! Älä välitä hänestä -- lähdetään pois täältä.
-- Leijat ovat minun, vastasi Joe synkkänä ja itsepäisenä. -- Leijat
ovat minun, ja minä aion ottaa ne takaisin.
-- Ethän sinä voi tapella koko joukkoa vastaan, väitti Fred. -- Vaikka
voittaisitkin hänet, niin saisit kumminkin selkääsi noilta toisilta.
Liiga huomasi heidän neuvottelevan kuiskaten. Se arveli Joen puolestaan
epäröivän ja alkoi jälleen ulvoa.
-- Hoh, he pelkäävät! Jänistääkö? ivailivat nuoret veijarit. -- Suutaan
kyllä osaa soittaa, mutta pelkää, että siisti paita ryvettyy -- mitäs
mamma silloin sanoisi?
-- Suu kiinni! kivahti johtaja käskevästi, ja he tottelivat.
-- Aiotko antaa minulle leijani? sanoi Joe ja astui päättävästi esiin.
-- Tahdotkos sitten tapella niistä? virkkoi Tiili-Simson yhtä
topakkana.
-- Tahdon, vastasi Joe.
-- Hei, tappelu, tappelu! Tulkaas katsomaan! ulvoi liiga täyttä
kurkkua.
-- No, minä kyllä pidän huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti,
virkkoi samassa karkea miesääni.
Kaikki tarkastelivat uteliaina miestä, joka oli huomaamatta lähestynyt
ryhmää ja yhtäkkiä ilmotti aikovansa valvoa kaksintaistelua.
Kadunkulman sähkölampun valossa pojat näkivät, että mies oli iso ja
roteva ja puettu työvaatteisiin, kömpelöt jalkineet jalassa; housuja
kannatti musta nahkahihna ja päässä oli musta rasvainen lakki. Kasvot
olivat harmaat kivihiilen tomusta, avoimena reuhottavan karkean sinisen
paidan välistä näkyi kaula ja luja rinta.
-- Kuka te olette? tiuskasi Simson keskeytyksestä suuttuneena.
-- Se ei kuulu sinuun, vastasi tulokas tylysti. -- Mutta jos se tieto
tekee sinut paremmaksi, niin minä olen lämmittäjänä Kiinaan lähtevässä
laivassa ja aion pitää huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti. Se
on minun asiani; ja sinun asianasi on tapella rehellisesti. Iskekää nyt
kiinni älkääkä nahjustelko siinä koko iltaa.
Nuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin
Simson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita
minuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja
kävi vastustajaa kohti.
-- Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi
takkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he
seisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti
salamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti
saavuttamattomiin.
Joessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta
siitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä
itsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen,
ja hän päätti lujasti päästä voitolle.
Lämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka
saivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.
Molemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin
puolustautuen ja toisinaan jaellen tuntuvia iskuja. Kummankin
taistelutapa oli aivan vastakkaista laatua. Joe pysytteli suorana ja
hajasäärisenä; Simson taas kyyristelihe pää hartiain välissä, oli
alituiseen liikkeessä hyppien, juosten ja turvautuen ainakin
pariinkymmeneen erilaiseen temppuun, joita Joe ei tuntenut.
Neljännestunnin kuluttua kumpikin oli peräti uupunut, mutta Joe
oli kuitenkin säilynyt vastustajaansa pirteämpänä. Ravinnon
riittämättömyys, epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen
käyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa
henkeään.
Simson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut
pidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt
voimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja
turvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen,
mutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa
äkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen
jalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja
siten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman
liikkeen.
Mutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän
viivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas.
Simson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet
lennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta
jäi istumaan itkien ja huohottaen.
Toverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta
oli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.
-- Minä alistun, hän virkkoi. -- Minä tunnustan saaneeni selkääni.
Liiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.
Joe astui esiin.
-- Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli
kääröä.
-- Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen
Joen eteen.
Tälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.
-- Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin,
hän uhkasi.
-- Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. -- Johan minä olen
tapellut ja voittanut -- siinä on tarpeeksi.
-- Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. -- Minä olen Punapää-Simson.
Tiili-Simson on näes minun veljeni.
Tällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista,
josta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.
-- No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa
kiihtymään entistä enemmän. -- Tulehan sitten!
Punapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin
epärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita
kertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja
tunnusti joutuneensa tappiolle.
Taas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne
ainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä
kolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että
uusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään
tuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen,
että se näkyi selvästi sähkövalossakin.
-- Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut
selkään minullekin! hän huusi kimeästi. -- Minä olen Rusoharja-Simson,
etkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!
Liiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen
nuttunsa ja valmistautui otteluun.
-- Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.
Joe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja
huulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta
vyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.
-- Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. -- Minä aion
päästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy
täällä olla koko yö.
-- Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. --
Jos minut voitat, niin saat leijasi -- se on varma!
-- No tuleppas sitten! huoahti Joe. -- Käy käsiksi vain!
Tosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän
korvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan,
joka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja,
että hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle,
mutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän
tunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä
hänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia -- heidän
edustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän
piti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät
hyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli
tyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että
Simsonin perhekunta oli joutunut tappiolle -- ensimmäisen kerran
elämässään.