Drakoniset parannukset.
Muutamia minuutteja myöhemmin Joe saapui päivällisaterialle. Hän oli
vielä harmissaan ja söi sanaakaan virkkamatta, vaikka vanhemmat ja
Bessie keskustelivatkin vilkkaasti.
Tuollainen se Bessie on, hän ajatteli jurona; ensinnä ulisee ja sitten
seuraavassa silmänräpäyksessä taas nauraa ja hymyilee, ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Mutta sellainen ei hän itse ollut. Jos
_hänelle_ sattui käymään niin hullusti, että itkuun puhkesi, niin
sitä asiaa ei hän unohtanut moneen päivään. Tytöt ne vain
teeskentelivät -- niin, se oli totinen tosi. Eivät he tunteneet
sadattakaan osaa siitä, mitä sanoivat itkiessään. Kyllähän sen hyvin
ymmärsi! Niin he tekivät vain siitä syystä, että se oli heistä hauskaa.
Hyvin he voivat, kun saattoivat tehdä toisia onnettomiksi, varsinkin
poikia. Sen vuoksi he aina teeskentelivät.
Näitä viisaita mietteitä hauteessaan hän tuijotti lautaseen eikä
hyljeksinyt laisinkaan ruokaa; sillä Cliff Housesta ei kukaan paina
Western Additioniin -- kuten hän oli aamupäivällä tehnyt -- saamatta
tuimaa ruokahalua.
Isä loi toisinaan häneen ystävällisen ja hiukan huolestuneen katseen.
Sitä Joe ei huomannut, mutta Bessie sen näki -- jok'ikisen silmäyksen.
Herra Bronson oli keski-ikäinen mies, voimakas ja tukevarakenteinen,
olematta silti lihava. Kasvot olivat vakojen uurtamat ja kulmikkaat,
piirteet ankarat, mutta silmät lempeät, ja erinäiset suun seutuvilla
olevat juovat merkitsivät pikemmin leikillisyyttä kuin ankaruutta.
Kauan ei tarvinnut sivullisen heitä tutkia, ennenkuin jo selvisi,
kuinka suuressa määrin isä ja poika olivat toistensa kaltaiset.
Kummallekin oli kuvaavaa sama leveä otsa ja voimakkaat leukaluut, ja
jos otti huomioon ikäerotuksen, niin silmätkin olivat aivan yhtäläiset,
kuten samaan palkoon kuuluvat herneet.
-- No, miten sinulta luistaa, Joe? kysyi herra Bronson lopulta, kun
päivällinen oli päättynyt ja he olivat juuri nousemaisillaan pöydästä.
-- Enpä tiedä, vastasi Joe huolettomasti ja lisäsi: -- Meillä on
huomenna tutkinto. Siitäpähän sen saa nähdä.
-- Minne sinä menet? tiedusteli äiti, kun poika aikoi poistua. Äiti oli
hento nainen, jolla oli samanlaiset ruskeat silmät ja myöskin sama
lempeä käytös kuin Bessiellä.
-- Omaan huoneeseeni, vastasi Joe. -- Lukemaan, hän lisäsi vielä.
Äiti taputti hellästi hänen päätään ja suuteli häntä. Herra Bronson
hymyili hyväksyen, ja poika nousi joutuisasti portaita, lujasti
päättäen päntätä ahkeraan, niin että voisi seuraavana päivänä suoriutua
kunnialla tutkinnosta.
Huoneeseensa saavuttuaan hän lukitsi oven ja istuutui mukavasti
pulpettinsa ääreen, joka oli laadittu käytännölliseksi ja pojan
lukukammioon sopivaksi. Sitten hän silmäili kirjoja. Seuraavana aamuna
häntä kuulusteltaisiin ensinnä historiassa, sen vuoksi oli parasta
alottaa siitä. Hän avasi kirjan koirankorvan kohdalta ja alkoi lukea:
"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat
valtaansa Salamis saarta."
Tuopa oli helppoa, mutta mitä ne Drakonin lait olivatkaan? Siitä täytyi
ottaa selko.
Hän oli peräti ahkera lukiessaan seuraavia sivuja, mutta sitten
hän sattui kohottamaan katseensa kirjasta ja näki tuolilla
mailapallonaamion sekä kintaan. Hänen puolueensa ei olisi mitenkään
voinut viime lauantaina joutua tappiolle, ellei Fred olisi menetellyt
kömpelösti. Kunpa Fred ei olisi silloin töhertänyt! Hän kykeni muutoin
suoriutumaan sadasta vaikeasta heitosta perätysten, mutta juuri kun
voitto oli kysymyksessä, hän saattoikin typertyä kaikkein helpoimmasta
heitosta. Alkoi olla aivan välttämätöntä siirtää hänet kenttää
valvomaan ja tehdä Jonesista maalivahti. Vaikka oli se Joneskin
tavattoman kiihkeä; hän pystyi koppaamaan kuinka vaikean pallon
tahansa, oli tilanne kuinka arveluttava hyvänsä, mutta ei voinut
koskaan tietää, mitä hän aikoi tehdä saatuaan pallon käsiinsä.
Joe säpsähti. Oli tämäkin historian lukemista! Hän syventyi jälleen
kirjaansa ja jatkoi:
"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait..."
Hän luki lauseen kolmeen kertaan ja muisti sitten, ettei ollutkaan
ottanut selkoa Drakonin laeista.
Ovelle koputettiin. Hän käänsi lehtiä, niin että ne rapisivat
kuuluvasti, mutta ei vastannut.
Koputus uudistui, ja hän kuuli Bessien huutavan: -- Joe kulta!
-- Mitä sinä haluat? hän kysyi. Mutta ennenkuin sisar ennätti vastata,
hän lisäsi kiireisesti: -- Et saa tulla. Minulla on paljon työtä.
-- Minä vain arvelin, että voisin auttaa sinua, virkkoi tyttö
pyytävästi. -- Minä olen jo valmis, ja minä ajattelin...
-- Tietysti sinä olet jo valmis! Joe huusi. -- Sinähän olet aina
valmis!
Hän piteli molemmin käsin päätään voidakseen pysyttää katseensa
kirjassa, mutta pallopelinaamio häiritsi häntä. Kuta innokkaammin hän
koetti pitää katsettaan kirjassa, sitä selvempänä hänen sisimmässään
esiintyi tuolilla lojuvan naamion kuva ja kaikki ne kilpailut, joissa
se oli ollut mukana.
Ei, tämä ei käynyt päinsä. Hän paiskasi kirjan pulpetille nurin ja
astui tuolin luo. Rivakasti hän heitti sekä naamion että kintaan
vuoteen alle ja teki sen niin rajusti, että kuuli naamion kimmahtavan
seinästä.
"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä..."
Naamiohan oli kimmahtanut takaisin seinästä. Mahtoikohan kimmahtaa niin
kauas, että sen voi nähdä? Ei, hän ei katsoisi laisinkaan. Vähät siitä,
vaikka se olisikin kierinyt esille. Se ei kuulunut historiaan.
Mahtoikohan...
Hän kurkisti hiukkasen kirjan ylitse -- ja siinä naamio makasi kuin
makasikin irvistäen, aivan vuoteen syrjän alapuolella. Tämähän oli
aivan sietämätöntä, mahdotonta oli lukea, kun naamio kujeili. Hän kävi
jälleen vuoteen luo, otti naamion lattialta, astui vaatesäiliölle,
heitti sen sinne ja lukitsi oven. Jumalan kiitos, että siitä pääsi! Ja
nyt työhön! Hän istuutui uudelleen.
"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat
valtaansa Salamis saarta."
Niin, tuo ei ollut mitään kummaa, kunhan vain olisi tietänyt, mitä ne
Drakonin lait olivat. Seinällä hohti himmeä kajastus, ja hän havaitsi
sen äkkiä. Mistä se tuli? Hän katsahti ulos akkunasta. Laskevan
auringon säteet valaisivat matalalla leijailevia kesäpilviä, jotka
saivat lämpimän punertavan ja ruusunpunaisen värisävyn -- siitä johtui
tuo lempeä kajastus.
Pilvistä katse siirtyi alapuolella leviävän lahden pinnalle. Merituuli
vaimeni päivän illetessä, ja muuan kalastaja-alus pyrki valkamaan Fort
Pointin luo, liukuen hiljalleen viimeisten leyhkäin kuljettamana.
Hiukan etäämpää kohosi kiemurteleva savupatsas eräästä hinaajalaivasta,
joka veti kolmimasto-kuunaria ulapalle. Hän antoi katseittensa
harhailla Martin Countyn puoleiselle rannalle. Raja, missä maa ja vesi
yhtyivät, oli jo häipynyt pimeään, ja pitkiä varjoja ryömi kohti
kukkuloita, kohti Tamalpais vuorta, jonka teräväpiirteiset ääriviivat
kuvastuivat lännen taivasta vasten.
Voi, jospa hän, Joe Bronson, olisi tuolla kalastaja-aluksessa ja saisi
purjehtia kotiin mukanaan meren syvänteiden saaliita. Tai jos olisi
tuolla kuunarilla, joka lähti päivän laskiessa ulos merelle -- ulos
avaraan maailmaan! Se vasta olisi elämää, silloin vasta oikein eläisi,
silloin vasta jotain merkitsisi. Mutta sen sijaan hän istui täällä
huoneeseen salpautuneena ja kiusasi aivojaan lukemalla kansoista, jotka
olivat kuolleet vuosituhansia ennen kuin hän oli syntynytkään.
Mutta hän riistäysi vapaaksi akkunan äären taulusta, joka tuntui
kahlehtivan häntä oikein ruumiillisella voimalla, ja kantoi sitten
tuolinsa ja historiansa huoneen kaukaisimpaan loukkoon, minne istuutui
selin akkunaan päin.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi jälleen katselemassa uneksivasti ulos.
Oli aivan käsittämätöntä, kuinka hän oli sinne joutunut. Sen verran hän
muisti, että oli eräällä kirjan oikeanpuolisella sivulla tavannut
alaotsakkeen, jossa sanottiin: "Drakonin lait ja asetukset"; ja sitten
hän oli saapunut akkunan ääreen aivan kuin unissakävijä. Kuinkahan
kauan hän jo olikaan seisonut siinä? Kalastaja-alus, jonka hän oli
nähnyt Fort Pointin edustalla, livahti juuri Meiggsin telakkaan -- niin
muodoin olisi jo pitänyt kulua kokonainen tunti. Ensimmäiset tähdet
alkoivat tuikkia Tamalpais vuoren harjanteen yläpuolella.
Hän kääntyi huoahtaen palatakseen loukkoonsa, kun korviin kajahti
pitkä, kimeä ja läpitunkeva vihellys. Viheltäjä oli Fred! Hän huokasi
vielä kerran. Vihellys toistui, ja sitten kuului vielä toinenkin
vihellys. Se oli Charleyn vihellys! He odottivat kulmassa --
miekkoiset!
No, tänä iltana ei kannattanut odottaa häntä. Kuului kaksinvihellys.
Hän vääntelihe tuolillaan ja ähkyi. Ei, tänä iltana ei kannattanut
odottaa häntä, hän toisti ja nousi samalla haavaa. Olihan tuiki
mahdotonta lähteä heidän kanssaan ulos, ennenkuin oli saanut selkoa
Drakonin uudistuksista! Mutta sama voima, joka oli kahlehtinut hänet
akkunan ääreen, tuntui taas vetävän häntä huoneen halki, pulpetin luo;
se pakotti hänet laskemaan historiansa muiden koulukirjain joukkoon, ja
hän oli jo avannut oven ja joutunut puoliväliin eteistä, kun hän sen
huomasi. Hän ponnisti silloin voimiaan ja aikoi palata sisään, mutta
sitten juolahti hänen mieleensä, ettei haitannut, vaikka lähti hiukan
jalottelemaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan työtä.
Vain hetkiseksi, hän lupasi itsekseen portaita laskeutuessaan. Astunta
kävi yhä kiireisemmäksi -- lopulta hän harppasi kolme askelmaa
kerrallaan. Hän painoi lakin päähänsä ja vilisti täyttä laukkaa
takaportista. Ja ennenkuin hän pääsi kadulle, olivat Drakonin
uudistukset joutuneet yhtä kauas kuin Drakon itsekin -- ja yhtä etäälle
vastaisuuteen oli siirtynyt huominen tutkintokin.