Sisarukset.
Ensinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen
kohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät
polkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli
kaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he
porhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten
kirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin
lait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä;
mutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain
varottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti
huomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä
muuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.
Golden Gate [_Golden Gate_, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km
levyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin
pohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen
San Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla
vauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä
tuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan
kaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria
mäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet
pantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä
huipulle ehtisi.
Sitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa,
toverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli "seurattava Jussia", ja
"Jussina" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun
toverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja
upeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä
niin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes
joutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit
kääntyivät oikealle.
-- Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. -- Heipä hei,
Charley!
-- Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.
-- En tule -- en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.
-- Mitä turhia -- tule pois! pyysivät toverit.
-- En tule, minun täytyy päntätä illalla -- hei vain!
Hän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin
matkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys
vaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja
hupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren
kaksikerroksisen kartanon ajotielle.
-- Kas vain, Joe!
Hän epäröi hieman kirjastohuoneen ovella, hän tiesi kyllä, että sisällä
istui Bessie lukea jutuuttaen läksyjänsä. Varmaankin hän suoriutuisi
niistä pian, tuumi Joe; ainahan hän ennätti lukea läksynsä ennen
päivällistä, ja päivällinen syötäisiin kyllä muutaman minuutin perästä.
Hänen omat läksynsä sitä vastoin -- niin, niihin ei oltu koskettukaan.
Tämä ajatus harmitti häntä. Siinä oli jo kyllin, että ihmisellä oli
sisar -- joka päälle päätteeksi työntyi olkapäätä vasten nojautumaan,
kun toinen parhaillaan läksyjänsä luki. Hän tiesi hyvin itse, ettei hän
suinkaan ollut tyhmä. Mutta hän ajatteli alituiseen muita asioita --
sille ei mahtanut mitään -- ja taisi harvoin läksynsä.
-- Joe kulta, tulehan tänne! kutsui ääni hiukan valittaen.
-- No -- mikä nyt on? Joe virkkoi työntäen kärsimättömästi oviverhon
syrjään.
Hän lausui sanat äreällä äänellä, mutta katui melkein samassa
tuokiossa, kun kohtasi pienen, hennon tytön kummastelevan, vakavan
katseen. Tyttö istui ison pöydän ääressä, jota peittivät korkeat
kirjakasat. Hän oli kyyristynyt lyijykynä ja piirustusvihko kädessään
niin mahtavaan lepotuoliin, että näytti siinä vieläkin hennommalta ja
aremmalta kuin todellisuudessa oli.
-- Mitä, pikku sisko, oikein haluat? virkkoi Joe ystävällisemmällä
äänellä ja astui tytön luo.
Sisar tarttui hänen käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten.
Mielistellen hän ojentui lähemmäksi veljeänsä.
-- Mikä sinua vaivaa, Joe kulta? Etkö kertoisi sitä minulle? hän uteli
hellästi.
Mutta poika oli vaiti. Hänestä oli naurettavaa uskoa huoliaan pikku
sisarelle, vaikka tällä sattuikin olemaan paremmat todistukset kuin
hänellä itsellään. Ja naurettavaa oli sekin, että sisko rupeaa
tiedustelemaan hänen huoliaan.
Kylläpä hänellä on pehmeä poski, mietti Joe, kun tyttö hiljaa painoi
kasvojaan hänen kättänsä vasten. Kun nyt vain voisi temmata sen pois --
tämähän oli niin peräti narrimaista. Mutta silloin Bessie tietysti
olisi tuntenut mielipahaa; tyhjästähän ne tytöt pahastuvat, hän tuumi.
Tyttö piteli hänen kättään siten, että saattoi suudella kämmenpuolta.
Oli aivan kuin ruusunlehti olisi pudonnut sille -- ja sellainen oli
hänen tapansa uudistaa kysymyksensä.
-- Ei minua mikään vaivaa, lausui Joe vihdoin; mutta siitä huolimatta
pääsi häneltä kuin vahingossa: -- Tiedäthän sinä isäni.
Samassa Bessie näytti yhtä huolestuneelta kuin hän itsekin.
-- Mutta onhan isä niin kiltti ja herttainen, Joe, hän alotti. -- Miksi
sinä et tahdo tehdä hänelle mieliksi? Ei hän vaadi sinulta liikoja, ja
hän tarkottaa vain sinun omaa parastasi. Sinä et olekkaan huonopäinen,
kuten toiset pojat. Jos vain viitsisit lukea hiukan...
-- Lukea! huudahti Joe kiivaasti ja tempasi pois kätensä. -- Taidat
sinäkin ruveta läksyttämään minua. Pian kai kyökkipiika ja
tallipoikakin veisaavat samaa virttä!
Hän työnsi kädet housuntaskuihin ja tuijotti eteensä ajatellen
murheellista vastaisuutta, joka oli täynnään loputtomia läksyjä ja
läksytyksiä.
-- Eikö sinulla ollut muuta asiaa? hän kysyi ja kääntyi lähtemään.
Mutta sisar tarttui jälleen hänen käteensä. -- Minulla olikin aivan
toisenlaista asiaa, mutta sinä näytit niin pahantuuliselta, että minä
luulin -- tuota noin. -- Hän vaikeni, mutta rohkaisi sitten taas
mielensä. -- Halusin kertoa sinulle, että meillä on aikomus lähteä
lauantaina lahden poikki Oaklandiin ja käydä siellä vuoristossa.
-- Keitä on mukana?
-- Myrtle Hayes...
-- Mitä? Semmoinen pikku letus? keskeytti Joe.
-- Eipäs olekkaan mikään letus, sen minä takaan! vastasi Bessie
vilkkaasti. -- Hän on maailman parhaita tyttöjä!
-- No, se ei sitten merkitse suuriakaan, kun tietää, minkälaisia
tyttöjä sinä tunnet. Mutta jatka. Keitä muita sinne tulee?
-- Pearl Sayther ja hänen sisarensa Alice ja Jessie Hilborn ja Sadie
French ja Edna Crothers. Siinä ovat kaikki tytöt.
Joe tuhautti halveksivasti sieramiinsa. -- No, entäs pojat sitten?
-- Maurice ja Felix Clement, Dick Shofield, Burt Layton ja...
-- Kyllä riittää -- pelkkiä jänishousuja!
-- Minä -- minä ajattelin pyytää sinua ja Frediä ja Charleya, virkkoi
tyttö hiukan vapisevin äänin. -- Sen vuoksi minä kutsuinkin sinua.
-- Mitä te sitten aiotte siellä toimittaa? kysyi Joe.
-- Me kävelemme, poimimme kukkia -- unikot ovat jo puhjenneet -- syömme
päivällistä jollakin hauskalla paikalla ja -- ja...
-- Palaatte taas kotiin, lausui Joe päätteeksi.
Bessie nyökäytti päätään. Joe työnsi jälleen kädet taskuihinsa ja
asteli edes ja takaisin.
-- On siinäkin oikea sisarseura, hän virkkoi jyrkästi -- ja yhtä
tyttömäinen on ohjelmakin. Ei sellainen minulle maistu!
Bessie puristi yhteen vapisevat huulensa, mutta pysyttelihe urheana. --
No, mitä sinä sitten haluaisit? hän tiedusteli.
-- Silloin minä otan kernaammin Fredin ja Charleyn mukaani ja toimitan
jotain muuta -- niin, jotain muuta!
Hän vaikeni ja katsahti sisareensa. Tämä odotti maltillisena hänen
ratkaisuaan, mutta hän tunsi, ettei voinut tulkita tunteitaan ja
mielihalujaan. Ja kun hän tuumaili kaikkea, mikä mieltä painoi, pääsi
pahantuulisuus taas vallalle.
-- Äh, et sinä ymmärrä mitään! hän kivahti. -- Et sinä sellaisia
ymmärrä. Sinä tahdot vain kulkea hienona ja esiintyä sievästi ja saada
hyviä todistuksia. Et sinä välitä vaaroista ja seikkailuista ja muusta
sellaisesta, etkä sinä piittaa reima pojista, joissa on uskallusta ja
sisua ja muuta sellaista. Sinä pidät siivoista pikkupojista, joilla on
valkoinen kaulus ja siistit vaatteet ja tukka aina jakauksella ja jotka
istuvat vapaahetkensä sisällä ja opettajien hemmoteltavina ja saavat
ylistystä ahkeruudestaan, kilteistä mammanpojista, jotka eivät joudu
koskaan pälkääseen -- ne kun käyvät vain poimimassa kukkia ja syömässä
päivällistä tyttöjen seurassa. Kyllä se joukko tunnetaan -- minä en
siedä niiden hajuakaan, ei niissä ole sen enempää sisua kuin
lammaslaumassa. Niin juuri -- lampaita ne ovat kaikki tuollaiset. Mutta
minä en olekkaan mikään lammas, se on varmaa. Eikä minua haluta lähteä
teidän huviretkillenne -- sekin on varmaa -- minä en tule mukaan!
Bessien ruskeissa silmissä kimmelsi kyyneliä, ja hänen huulensa
vapisivat. Tämä harmitti poikaa sanomattomasti. Mitä kummaa tytöilläkin
on virkaa? -- aina ne piipittävät ja väittävät vastaan ja ovat kuin
mitkäkin. Ei heistä saanut tolkkua.
-- Sinulle ei voi koskaan sanoa mitään, aina sinä rupeat irvistelemään,
hän virkkoi tyynnytellen.
-- Enhän minä sillä mitään tarkottanut, Bess. En yhtään mitään. Minä...
Hän vaikeni avutonna ja katseli sisartaan. Tyttö nyyhkytti, ja ruumis
oikein värisi, kun hän koetti itkuaan tukahuttaa. Hänen poskilleen
kieri; suuria kyynelkarpaloita.
-- Voi teitä -- te tytöt! huudahti Joe ja lähti harmistuneena
huoneesta.