Kaarle palaa takaisin voitonriemuisen näköisenä; heti hänen jälkeensä
tulee Esimaistaja.
JOHANNA (Kaarlen tullessa; ironisesti). Bianca Maria lauloi juuri
minulle pienen paimenlaulun rakkaudestaan... (Siirtyy pöydän luo ja
ryhtyy kaatamaan viiniä maljoihin.)
ESIMAISTAJA ryhtyy samoihin aikoihin sytyttämään seinällä olevaa
soihturiviä, mutta sytyttää vain joka toisen soihdun, jotka palavat
pienellä kynttilänomaisella liekillä; jää sen jälkeen taka-alalle
odottamaan.
KAARLE (voitostaan varmana). Kuningatar, sinun on aika heittää
paimenlaulut syrjään ja miettiä kiireellistä Provencenmatkaa. Tuolla
alhaalla kiertää huhu, että Durazzon Kaarle on jättänyt leirinsä ja
marssii Neapelia kohti. Vain luottamus Nikolai Orsinin päällikkötaitoon
pitää enää joukkosi koossa.
JOHANNA (nauraen hurjasti). Siis vieraita lisää ja vieläpä sukulaisia!
Tarvitaan enää vain taivaalle pyrstökkäät tähdet ja maailmanloppu,
jotta vastaanottoni olisi arvoni mukainen. — Ettekö näe, mestarini
sytyttää jo juhlasoihtuja, ja me juomme maljan (viitaten Bianca
Mariaan) hänen paimenlaulunsa kauneudelle. (Kaataessaan viiniä.) Minä
voin tarjota sen rinnalle vain satavuotiasta, mutta siksi juuri väkevää
ja ylpeätä viiniä... (Huomatessaan Kaarlen ja Bianca Marian katsovan
epäillen viinimaljoihin.) Oh, älkää peljätkö nuorta henkeänne. Toimitan
itse esimaistajan virkaa. (Tarjoten yhden maljoista, maistettuaan
siitä ensin itse, Bianca Marialle.) Tässä sinulle suloisen neitsyytesi
viimeinen malja. (Ottaen Kaarlen maljan, maistettuaan siitäkin hitaasti
ja pitkään.) Ja sinulle, Kaarle, kolmannen hääyösi malja. (Uhkaavasti.)
Tällä kertaa saat juoda sen pohjaan saakka. (Nostaen oman maljansa.)
Siispä, rakkaat vankini, teille rakkauden ja minulle... koston malja.
(Juo yksin; toisille.) Mitä? Eikö nuoruus uskalla juoda enää edes
rakkautensa maljaa?
BIANCA MARIA. Kuningatar, sananne peloittavat minua...
JOHANNA (kuin väsähtyen). Älä pelkää, tyttäreni, tarkoitin kai kostoa
itselleni... pahoista töistäni. Se tulee parhaillaan. Se on tuijottanut
jo kauan Nikolaus Orsinin kulmien alta. Nyt se kumahtelee Via Appian
laavalaattoja vasten. Se välkehtii Durazzon prinssin kypärässä. Ja
katurahvas huutaa sen kohta julki...
BIANCA MARIA (lähestyen Johannaa; tarkoittaen lohduttaa).
Kuningattareni, älkää joutuko epätoivoon... Meidänhän piti viettää
iloista juhlaa!
JOHANNA (työntäen Bianca Marian luotaan; muuttuneena). Tosiaankin!
Vieraathan lähestyvät... (Esimaistajalle.) Mestari, katso, ovatko
trabanttini pysyneet minulle uskollisina.
ESIMAISTAJA poistuu.
JOHANNA. Tiedättekö, miksi hän on sytyttänyt vain joka toisen soihdun
eikä kaikkia? Ette tietenkään. Se on juhlamestarimme suuri salaisuus.
KAARLE. Aavistan, että aiot jotain turmantyötä. Tee se pian, jos aiot
ennättää kostosi perille.
JOHANNA. Me ennätämme kyllä ajoissa...
ESIMAISTAJA (palaten). Trabantit odottavat valmiina.
JOHANNA. Etkö kuullut? Nyt saavat ansaitun osansa sekä nuoret että
vanhat. (Viittaa Esimaistajalle, joka ryhtyy sytyttämään loputkin
soihduista; hyökkäävästi.) Muistatteko, mitä äsken teille vannoin?
BIANCA MARIA (lähestyen Kaarlea). Vannoitte antavanne meidät
toisillemme...
JOHANNA. Ikuisesti! Unohdit tärkeimmän sanan, joka on aina merkinnyt
kuolemaa.
KAARLE. Mikä alhainen kataluus!
JOHANNA. Ei sen alhaisempaa kuin sinun toissapäiväinen valasi, jonka
sanat olivat uskollisuutta, mutta sydän petturin sydän.
KAARLE (ottaa Bianca Mariaa kädestä). Paetkaamme!
JOHANNA. Turhaa. Teillä on valittavana kahdesta kuolemasta toinen.
KAARLE pysähtyy.
JOHANNA. Portaissa ovat vastassanne trabantit, jotka halkaisevat
lyömämiekoillaan sinulta pään ja saavat palkakseen morsiamelta sekä...
ruumiin että hengen. — No, haluttaako lähteä? (Viitaten soihtuihin.)
Mutta täällä... vihkialttarinne kynttilät sytytetään, ja saatte kuolla
sylikkäin, lemmen hurmiossa... Katsokaas, nuo soihdut, jotka nyt
syttyvät toinen toisensa jälkeen, ovat suuren taikurin tekoa. — No,
mestari, paljasta meille hieman taiteesi salaisuuksia.
ESIMAISTAJA (saatuaan useimmat soihdut sytytetyksi). Vakuutan, jalot
naiset ja ritari, tämä on hienoin ja kohteliain tapa päästää ihminen
elämästä irti. Opin sen Cordovan kalifin etevimmiltä mestareilta...
Katsokaas, näiden viimeksi sytytettyjen sydämet on kastettu
arsenikkiin, senjälkeen... ne on taitavasti muokattu pyrethrum-
ja akoniittijauhoin ja lopuksi uurteet ja uomat... elohopealla
koristeltu. — Kun sydän on palanut kynnenmustukaisen verran, syntyy
hetken leijaileva, näkymätön pilvi ja alkaa pienenpienten hiutaleitten
nopea karnevaali. Ne liitävät, ne lentävät kuin haaraniekka pirut. Ne
juuttuvat ihmisen hipiään ja riistävät siltä kyvyn tuntea tuskaa. Ne
kutovat silmäterän ylle hämärtävän kaihen... Tämä tihenee ja kasvaa,
kunnes painaa silmäluomet kiinni kuin raukea väsymys rakastetun
sylissä. Ja äkkiä... suloiset soinnut alkavat väräjöidä korvan
onteloissa. Ja huulten, sierainten kautta ne uuvuttavat hengittävät
keuhkot muutamassa hetkessä kuoleman syliin. (Ryhtyy sytyttämään loput
soihduista.)
BIANCA MARIA (syöksyen Johannan jalkojen juureen). Sallikaa meidän
elää! Olemme liian nuoria elämästä luopumaan...
KAARLE. Älä rukoile häntä!
BIANCA MARIA (nousten, kääntyen Kaarlen puoleen; kauhusta väristen).
Missä on hänen sydämensä?
JOHANNA. Te myrkytitte sen, ja nyt se palaa tuolla... teidän
kuolemaksenne ja kostoksi vihollisilleni. Se on helvetin tulta
Pyhälle Birgitalle, se on kiirastulta Orsineille ja uhman liekki
durazzolaiselle vallananastajalle. Nyt taistelee kuningatar! (Poistuu.)
ESIMAISTAJA on saanut kaikki soihdut sytytetyksi, poistuu kumartaen,
sulkee oven ja vääntää sen lukkoon.
KAARLE (joutuen tuskaan). Meitä ei pelasta mikään. Ja minä olen
syyllinen sinun kuolemaasi!
BIANCA MARIA. Syyllinen on rakkaus, et sinä...
KAARLE. Minä vedin sinut kohtaloni onnettomaan pyörteeseen, minä
tavoitin sinussa onnea itselleni, vaikka syntini eivät sitä olisi
ansainneet. Minä, minä olen syyllinen! — Ja se painaa tänä hetkenä
enemmän kuin tuhat kuolemaa.
BIANCA MARIA (lähestyen, hyväillen; melkein leikillisesti). Minä,
rakkain, olen syyllinen... Sinähän etsit minua koko elämäsi ajan!
Et voinut löytää, minä hupakko kun täällä etelän puutarhoissa,
piilossa vuotin, ja sinä, parka, sait etsiä turhaan, ihan turhaan...
kaikkialta...
KAARLE (jatkaen puoliksi itsekseen katkeraa ajatustaan). Nuo katkerat
ja raskaat, nuo huimat ja ylpeät, lukemattomat penikulmat, ne päätyvät
riemun kynnyksellä manalan oveen. (Siirtyen taka-alalle.) Kas siinä
harmi, joka myrkyttää sieluni viimeisellä hetkellä!
BIANCA MARIA (lähestyen). Nyt kapinoit, Kaarle, armoa vastaan. Se
leijailee täällä kuoleman pilvessä. Se kantaa meidät sylikkäin pilvestä
pilveen, läpi puhtaan ilman, Pyhän Neitsyen tuoksuvaan tarhaan...
KAARLE (kuin alkaen ymmärtää). Neitsyt Maaria ja... vierellänsä poika...
BIANCA MARIA. Niin, ilman hänen armoansa olisimme saaneet kuolla sydän
kauhistuneena ja ruumis häväistynä.
KAARLE (kuin uudessa maailmassa). Tällaistako... juuri tätäkö tarkoitti
äitini ilmestys? — Neitsyt Maaria... olennoista puhtain, juuri hän
johdatti sinut minun luokseni... (Painaen Bianca Marian rintaansa
vasten.) Ja sinä, sinä olet Neitsyen nuorin tytär, joka synnyttää
uudestaan onnettoman miehen...
BIANCA MARIA (kurkoittuen Kaarlen puoleen; hädässä). Katso minuun!
Katso silmästä silmään... Näin... Kas noin! Nyt saivat ne itselleen
sinun kasvojesi kuvan...
KAARLE. Niissä on syyttömän kärsimyksen ihana verho.
BIANCA MARIA (koskettaen päähänsä kuin pyörtymystä tuntien, irtautuu
ja siirtyy vasemmalle penkin luo; Kaarlen aikoessa seurata). Ei, ei!
Seiso siellä, näen sinut selvemmin soihtujen valossa. (Ihaillen.) Kuin
tulen lieskat paistavat sinun jäsenesi... (Horjahtaa penkille; Kaarlen
rientäessä hänen luokseen.) Ne himmenivät ja... saivatkin himmetä. (Jää
lepäävään asentoon.)
KAARLE (suudeltuaan Bianca Marian sulkeutuvia silmiä; puoliksi
itsekseen). Mutta... minähän näen, minä kuulen ja tunnen... Oletpa
sitkeään juuttunut, elämän mato!
BIANCA MARIA (nousee puoliksi istualleen). Kuuletko äitini äänen?
Laakealla meren rannalla soi hänen äänensä... raikkaasti kuin tuulessa
huilu... (Hervahtaa, kuolee.)
KAARLE (kumartuen vainajan puoleen). Läksit nopsaan kuin lintu
lentoon... (Katsellen ympärilleen.) Ja minä? Täälläkö yhä? (Kuin
hamuillen.) Missä leijaat, kuoleman häkä? — (Kääntyen jälleen
vainajaan päin.) Ei, ei, armas, älä luule, että olen hidas lähtemään.
(Ojentautuen; päättävästi.) Tahdon matkalle myötä. (Tarttuu tikarinsa
kahvaan; kuulostelee askeleita, jotka alkavat kuulua alhaalta päin;
avaimen kääntyessä lukossa vetää tikarin ja surmaa itsensä; vaipuu
vasemmalle vainajan jalkopäähän.)