JOHANNA (nauraa Kaarlen mennessä kuin salaisesta nautinnosta; yhä
kaksimielisesti ilakoiden). Näethän, tyttäreni, nuoruus lannistaa
hyljätyt rakastajattaretkin, se on taivuttava myöskin anopin jäykät
niskat. (Istuutuu, ojentaen kutsuvasti kätensä.) Mutta kerro minulle
hänestä jotain... Mitä tunnet hänen lähellään, mitä ajattelet hänestä?
BIANCA MARIA (lähestyen; nojaten luottavasti Johannaan). En osaa
paljon ajatella, mutta yhden tiedän: puutarhan kukat ovat ikäänkuin
lakastuneet ja käyneet mitättömiksi. Ennen niitä suutelin ja hoidin. Ne
olivat ihmemaasta tulleita kummanmuotoisia lapsia... Nyt olen itse kuin
avuttomaksi kukaksi muuttunut. Minä värisen hänen kämmenellään, hänen
hengityksensä polttaa, mutta hänen huulensa virvoittavat terälehteni
kuin pisaroiva sade. Ja kun hän suutelemistaan suutelee, on ylläni
sokaiseva mehiläisparvi, joka kerää hunajaa, vain hunajaa...
JOHANNA (nousten; keskeyttäen). Riittää!
BIANCA MARIA (hämmästyneenä ja pelästyneenä). Niin olen usein
kuvitellut...
JOHANNA (katkerasti). Miesparat! He huolluttavat, luulen, hampaansa,
vihertävillä raakileilla...