Petrus tulee pilaristosta Kirja kainalossa.
PETRUS (Kaarlelle; haaveellisen innostuneesti). Uusi ilmestys on
tapahtunut! (Siirtyen istumaan oikealle pöydän lähelle.) Se on jo tänne
kirjaan kirjoitettu. (Avaa kirjan pitäen sitä polvillaan.) Kas tässä
se on... Alkukirjaimet kuin Helluntain tuliset kielet ja sana sanan
jälkeen kuin lentävät kaarneet... nokassa öljypuun oksa. — Ja se koskee
Kaarle herraa...
KAARLE. Alimmaisessa kattilassa kai on taaskin nähty... tämä
tuhlaajapoika?
PETRUS. Ei, ei... ei lainkaan. Viime yönä, aamuyöstä, oli
Birgitta-rouva polvistunut rukoukseen, ja silloin taivaat aukenivat
hänelle. Hän näki ihanassa valossa kuumottavan pilven, jonka palteella
istui Neitsyt Maaria yksin, murheellisin kasvoin. Äkkiä hän nousee,
verhoo koko ruumiinsa kullankirkkaisiin hiuksiinsa, lyyhistyy
polvilleen, ja ikäänkuin kärsimyksen tumma huntu peittää hänet
näkyvistä. — Katsoja kauhistuu. Hän tuntee sydänalansa kylmenevän ja
äkkiä kuin synnytystuskain ruumistansa repivän. Hän sortuu permannolle.
— Mutta silloin taivaallinen valovirta herättää hänet jälleen. Ja
Pyhä Neitsyt seisoo ihanassa puhtaudessaan... vierellänsä sorjana
seisova poika, poika, jonka ruumiista säteilevät Kristuksen hyveet.
(Hurmioituneen hartaasti.) Hänen jäsenensä ojentuvat kuin tulen lieskat
kohti avaruutta. Hänen hipiänsä on raikas kuin kukan terälehti. Ja
hiuksillaan on lempeä valo kuin kaikkeuteen hukkuva meri. — Mutta
pilven yläpuolella liikkuu kirkkaita kuvioita, jotka muodostuvat
kirjaimiksi. Ja näkijä tavaa kirjaimet, hän sopertaa ja lukee vihdoin
selkeästi sanat: "Minä synnytin hänet uudestaan. Tuhannen tuhatta
kertaa minä synnytän hänet." — Tämän nähtyään tuli Birgitta-rouva
luokseni ja kertoi kaiken minulle.
KAARLE (melankolisesti). Näky on kaunis. Mutta mitä kuuluu se minulle?
PETRUS. Juuri sinulle, Kaarle-herra. Kun äitisi tuli kammiooni, lausui
hän ensi sanoikseen riemukkaalla äänellä: Poikani Kaarle on taivaan
armoittama, hän on seuraava meitä. Tämän tiesi hän siitä, että Neitsyen
pojan kasvot olivat näyssä sinun kasvojesi näköiset.
KAARLE (nauraa katkerasti). Oi, sinä veljeni aasi!
PETRUS (nousten; herttaisen hyväntuulisesti). Niin, niin... aasi
maailmassa, taivaassa Salomon viisaus. — Mutta missä on Kaarin-neito?
(Hyörien touhukkaana.) Hänen on saatava kuulla...
JOHANNA (viitaten vasemmalle). Tuollapäin, priori pieni.
PETRUS. Jaha, jaha... menen kertomaan hänellekin... (Menee
vasemmanpuoliselle ovelle, palaa takaisin; itseään huvittavasti
nauraen.) Tosiaankin aasi! Enkös unohtanutkin, että Birgitta-rouva on
tulossa sanomaan hyvästit... (kumartaen kömpelösti) kuningattarelle,
sillä tuuli puhaltaa nyt pohjoisesta, sieltä puhtaasta Pohjolasta.
(Poistuu vasemmalle.)
JOHANNA (Kaarlelle). Mitä teet, jos äitisi vaatii sinua jatkamaan
matkaa Pyhälle maalle?
KAARLE (kaksimielisesti). Minun pyhä maani ja sen hauta on täällä.
JOHANNA (rohkaisevan iloisesti). Täällä on kuningaskuntasi, ja voi
sitä, joka aikoo riistää valtakunnalta sen hallitsijan, vaikka se olisi
itse taivaan kuningatar... (Kääntyvät odottavina pilaristoa kohti.)