Kaarle ja Bianca Maria tulevat pilaristosta.
BIANCA MARIA. Sanoja, sanoja, tuhansia sanoja, ja jokaisessa on
peloittava vaara.
KAARLE (laskien leikkiä). Särkevätkö pahastikin korvaa... nuo
soinnuttomat, muotopuolet rumilukset...
BIANCA MARIA. Kauniita ovat kuin kultahöyheninen lintuparvi, mutta
juosta niiden jälkeen! Siinä on vaara. Ne vievät ansaan ja saan
nuhteluita. Kukaties rangaistuksen.
KAARLE (käyden tarkkaavaksi). Ken rankaisi?
BIANCA MARIA. Ne, joilla on enemmän valtaa kuin nuoruutta ja rakkautta.
KAARLE. Kuningatarko?
BIANCA MARIA. Hän... niin, hän on ankarasti käskenyt kaikkia
hovineitoja pysymään kammioissaan. Muut ovat käskyä totelleet, minä sen
olen rikkonut joka päivä. — Mutta... kuka käski erään kalpean ritarin
puutarhassa sairastamaan?
KAARLE (lähestyen). Ja ken käski sairasta miesparkaa nuoren neidon
suutelemaan?
BIANCA MARIA (painautuen Kaarlen puoleen). Saman puutarhan ruusut
olivat sen minulle opettaneet... (Suutelevat.)
KAARLE. Bianca Maria, minä ryöstän sinut, sillä minä rakastan sinua.
BIANCA MARIA (irtautuen). En usko sitä! (Kiihkeän moittivasti.) Minulle
olet koreitten sanojen ritari ja... toista rakastat. — Hän kulkee
saleissaan kevyin laahustimin, naurahtelee itseksensä ja pysähtelee
jokaisen peilipalan eteen. Hän venytteleiksen joka käänteessä,
tehdäkseen vartalonsa muka hoikemmaksi, ja värjää beetelinpunalla
kuihtuvat huulensa... ritarin suudeltaviksi...
KAARLE (koettaen tavoittaa Bianca Mariaa ja estää häntä jatkamasta).
Rutto niitä suudelkoon, en minä...
BIANCA MARIA (paeten; jatkaen, yhä ärsyttävämmin ilakoiden). Hän
touhuaa aamusta iltaan kuin kapioita laittava impi. Joka soppeen
hän pistää päänsä ja kysymistään kyselee: "Katsohan, eihän liene
silmieni alusilla ryppyjä näkyvissä?" Ja kun hovirouvat vastaavat: "Ei
lainkaan, valtiatar", hän hekottaa ja nauraa kuin kukertava kyyhky ja
tyytyväisenä vuottaa sairaan sulhasensa toipumista.
KAARLE. Osaat olla häijyn häijy ilkimys ja... häijynäkin kaunis.
BIANCA MARIA (melkein itkien). Tyhmä, hupakko, hanhi olen! Tyhjäin
sanain tyhjät kuoret luulen siemeniksi ja sydämeksi... koreat kasvot.
KAARLE (käyden vakavaksi). Bianca Maria, kuule minua. (Istuutuvat.)
En peitä sitä, että olen vihitty toiseen naiseen kirkon sitein ja
että hurjuuteni täällä minua vaivaa vielä kuin likainen tauti tai...
salatun rikoksen outo pelko. Mutta sinä tulit harharetkieni pimeimpään
hetkeen kuin ilmestyksen valkeus, ja sinua varten olen tuhoava menneen
elämäni, vaikka se maksaisi minulle arvot ja maineet, syntymämaani ja
valta-aikeet. — Me pakenemme täältä, jos rakastat minua.
BIANCA MARIA (nousten; innosta palaen). Milloin, sano! Tänäänkö?
Huomennako vasta? Aiotko vitkastella? (Painautuen Kaarlen lähelle.)
Et tiedä miten taitavasti osaan hiipiä käytävien varjot. Puutarhan
lymypaikat tiedän paremmin kuin kukaan. Sen siimekkäisiin soppiin osaan
lyykistyä ja hiljaa olla kuin tyhjä varjo. Ja kyyristellen juoksen
vaaran paikat.
KAARLE. Etkö pelkää palkkasoturin levotonta elämää ja maanpakolaisen
onnettomuuksia?
BIANCA MARIA (iloisesti). Vie minut kaupunkien turulle, osaan tanssia
ja... sinä saat kerätä rovot!
KAARLE (nousten; sulkien Bianca Marian syliinsä). Tiesinhän sen...
tarvittiin synnin myrkyt ja synnin palkka, tarvittiin sairaus ja
onnettomuuksien rutto, jotta käsittäisin sinun kauneutesi määrän.
(Eroavat kuullessaan jonkun lähestyvän pilaristosta.)