Johanna saapuu Kaarlea etsien.
JOHANNA (iloisesti). Pyhä Valentinus, rakastavaisten suojeluspyhimys,
näyttää hoitavan huonosti asiansa.
NEITO. Kaarinin ritari on poissa, ja minun ritarini karkaa...
KAARIN (hätäisenä). Äitini tarvinnee minua laupeudentyössään. (Poistuu
pilaristoon.)
JOHANNA (tarttuen Kaarlen käsivarteen). Kylmyyttäsikö karkaat, vai
riemunko ajamana mielettömänä harhailet paikasta paikkaan? Kumman
vuoksi, tunnusta...
KAARLE. Jos tämä on kylmyyttä, on tuo tulivuorikin vain jäätä ja lunta.
JOHANNA. Niinpä noidun sinut taikalinnani saleihin kuninkaaksi.
(Osoittaen vasemmalle taustalle.) Katso! (Takaseinän vasemmanpuolinen
verho siirtyy syrjään, tulee näkyviin häikäisevän kirkkaaksi valaistu
käytävä, joka näyttää kaartuvan vasemmalle.) Älä hämmästy. Siellä on
minun asuntoni. Kun tuosta käännymme vasemmalle, tulemme Ruusukamariin,
missä myskinlemu yrittää turhaan surmata ruusujen punaisia sydämiä.
Ja sieltä, sieltä käännymme Laulujen majaan. Esi-isieni jahtitorvet
riippuvat mykkinä sen seinillä, huilut nukkuvat koteloissaan, ja harput
ja sitrat helähtelevät itsekseen. — Tuletko, tahdotko tulla?
KAARLE. Tulen, mutta varo, etten hajoita linnaasi isiesi jahtitorvella,
sillä olen ankara metsämies ja osaan toitottaa kuin Roland Pyreneitten
solissa.
JOHANNA. Mutta tuletko kauemmaksi? Monen oven takana, joissa on
jokaisessa taitavat lukot, on salaisin valtakuntani. Siellä on...
_Tabernacolo dei gaudenti_, siellä _La chambre d'amour_ ja ainoastaan
minä, sinä ja minä... Tule, tule... (Lähtevät kohti käytävää.)