Kaarle tulee taustalta, seppel päässä ja viinistä hieman humaltuneena.
KAARLE. Sisar, missä on ankara äitimme, tuo Birgitta-rouva, jonka piti
rukoilla.
KAARIN. Hän on linnanpihalla hoitamassa sairaita.
KAARLE. Kutsu hänet tänne.
KAARIN. Miksi?
KAARLE. Luulen, hän on rukoillut huonosti, sillä vereni hurjistuu eikä
taltu... Täällä on kummallisia viinejä, sisar. Niissä on naisen tuoksua
ja kuoleman unta. — Kutsu hänet, tai kohta en takaa, miten käy haalean
puolisoni siellä kotona.
KAARIN. Veljeni, hillitse itsesi...
KAARLE. Muistatko, sisar, isämme juomakannua, sitä kaikkein suurinta,
jolla oli nimenä Peikonkita? — Tuntuu kuin olisin juonut sen pohjaan.
Ja kuitenkin olen maistanut vain kuningattaren maljan.
KAARIN. Äitimme vihastuu ja saat tehdä katumusta, jos et oitis malta
mieltäsi, Kaarle.
KAARLE. Mutta sinä et tiedä, sisar, millainen nainen on tämä Neapelin
Johanna. Hän on joko Bathseban tytär tai Salomen tyttärentytär, en
tiedä kumpi. Ja hän lupaa minulle kuningaskunnasta puolet.
KAARIN (lähestyen). Lähde mukaani, paetkaamme näistä pidoista!
KAARLE. Ei, sisar, minun pitää näyttää sille Herodiaan tyttärelle, että
laamanninpojat pohjolasta ovat viikinkien pojanpoikia...