Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi,
huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen,
syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin
kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui
ajoistuimella:
-- Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!
Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen
äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa
kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.
Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle
porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.
-- Mihinkä tunget?... Ei saa!
-- Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä...
-- Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!
Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne
ristikkäin.
Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa
takasin kärryjen luo.
-- Prokuraattoriin -- pikemmin! huusi hän Moishalle.
Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja,
kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät
erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.
Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten
ääressä.
-- Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä -- olka niin hyvä!
mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja
ympäröivät Moishan ajopeleineen.
Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.
Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen
oven.
-- Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.
-- Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä
asiassa. Anna samalla korttiinkin!
Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.
Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän
tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut
sali eikä oikein kabinettikaan.
Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi,
kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä,
pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi
kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään,
tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä
olevaa tuolia ja kysyi sitten:
-- Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?
Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli
ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi
tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.
-- Minä... minä tulin tykönne... tuon... tuon jutun... Tulin
ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut... Ei
ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään
ilman että hän sitä itsekään huomasi. -- Hän on minulle itse sen
sanonut... Ymmärrättekö?
Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi
Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.
-- Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä:
-- oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai
syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla
yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat
tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla
puhettakaan...
-- Mutta oletteko te edes isä... Onko teillä lapsia? keskeytti hänet
yhtäkkiä Gwozdilin.
-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä
lauhkeammin: -- se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme
aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt... Minun
osanottoni siihen samoin... Ja siitä syystä minä en voi mitään.
-- Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä... Neuvokaa
minulle... Kenenkä puoleen on käännyttävä... Mitenkä voisi viivyttää --
ehkäistä... ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu
hänen viattomuudestaan!
Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti,
juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:
-- Minä en voi neuvoa teille mitään!... Tässä... on asian kulkua
mahdoton keskeyttää... Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus...
-- Eihän ole kysymys armahduksesta!... Kysymys on saada päätöksen
toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi... Näistä kahdesta
vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa... Olen valmis
antamaan kaikki... Käsittäkää!
Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori
voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä
mielenliikutuksella:
-- Anteeksi... anteeksi teidän ylhäisyytenne, -- enempää minulla ei ole
oikeutta puhua teidän kanssanne.
Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.
Gwozdilin jäi yksin huoneeseen... Laskeuduttuaan sukkelasti portaita
alas, hän jälleen istui ajopeleihin.
-- Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.
Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.
"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan:
"se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!... Ei, minä
luovutan kaikki, -- mutta poika on pelastettava!... Minä suojelen
häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!... Heti sähkötän kaikille
suunnille... Ruhtinaalle, sekä ministerille -- mutta viattomalle on
hankittava turvaa."
Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan
sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen
istuvan, -- tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän
tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä
välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti
helskettään ja naputustaan.
-- Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä
sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.
-- Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi
keskeytymättä työtään. -- Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!
-- Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla
lähetetyksi!
-- Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. -- Te
sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, -- ja teidän tähtenne pitäisi
hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa
huomenaamulla!
Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan
auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen
poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!... Miten lie tullut
asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut -- hän ei muistanut
mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin,
kun tämä tuli huoneeseen.
-- Isä! -- Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: -- älkää
antautuko surun valtaan... Jumala on armollinen!
Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja
hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen
pimentyneitä nurkkia.
-- Siinä se nyt on... _Jota ei saa rahallakaan_... Haa... Käsitän...
Kaikki on mennyttä!
-- Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin
lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä.
-- Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä
meidän!
-- Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt
poikansa sanoja. -- Niin aina, Jumalan... Kiitos poikaseni...
Rukoilkaamme todellakin _hänen_ puolestaan... rukoilkaamme Vanjan
puolesta...
Ja he molemmat -- isä ja poika -- lankesivat polvilleen ikkunan eteen,
kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita
rukouksen sanoja...