Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa,
heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä,
jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen
päässään.
"Tappoi... Tuomitsevat... Tuomitsevat henkensä menettämään...
Mahdotonta -- hän ei ole voinut murhata... Vanja ei ole voinut
murhata!"
Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman
tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen
harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.
Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut...
Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla,
tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan,
pilkisti huoneeseen itse Moisha... Hän ei liikkunut paikaltaan, istui
hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen
kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun
ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, -- eikä kukaan tohtinut häntä
häiritä.
Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.
-- Isä, sanoi hän.
-- Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh
ja kavahti ylös sohvalta. -- Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko --
näitkö häntä?
-- Ei -- sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri
Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. -- Mutta ajutantin luona sekä
sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin...
-- No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.
-- Sanoivat että toiveita ei ole... hänen syyttömäksi julistamisestaan.
Vaikka hän ei tunnustakaan... ovat kaikki vakuutetut hänen
syyllisyydestään... Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä
vahvistettavaksi... ja voipi olla...
Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.
-- Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu
lupa tavata Iwania... Sanoi kohta päästettävän.
-- Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!
Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja
taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman
pitkät tunnit.
Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi
hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege,
jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.
Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.
-- Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman
välinpitämätön väre äänessä.
-- E... en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut... selitti Fliege
hämmästyneenä. -- Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan,
että teille on annettu lupa... tavata poikaanne...
-- Ah, niin! On annettu... No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin.
Lähdetään sitte joutuummin!
Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.
Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti
Dmitri Semjonowitshille:
-- Tuomittu ammuttavaksi!
Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen
hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla
kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina
joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan
rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen
rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan
ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden
hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon
Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa
kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi
kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina.
Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän
oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:
-- Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!
Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä
pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai
hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin
nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän
jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.
Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa
vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon,
joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.
-- Va... Vanja... Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.
Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle
sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa,
polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä
valitusta...
Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä
viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä
päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.
-- Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.
-- Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja
karkasi poikansa kaulaan.
Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan
kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat,
sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."
Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse
hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:
-- Minut on tuomittu kuolemaan -- kai sinä sen jo tiedät?... Mutta
luotan Jumalan armoon... Syyllinen en ole!... Kuka murhaaja on -- en
tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin
auttaa häntä -- itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan...
Minua sitten syytettiinkin!... Hän teki väärin minulle, olipa julmakin
minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi -- kaikki
kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan
pahalla... Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa...! Nyt olen nähnyt
sinut -- olen kertonut sinulle kaikki... Sinä siis tiedät!
Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.
-- Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: -- minun täytyy
pyytää teitä poistumaan... Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä
viipyä.
Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä
vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi... Hänen
mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä,
tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille --
prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä
lienee ollut -- että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole
murhaaja... Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli,
ja kaikki heti häntä ymmärtävät...
-- Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa
kuiskaavan: -- ja antakaa anteeksi... tahalliset ja heikkoussynnit...
Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa
vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi
hänen jääkylmiä käsiään.
"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä
aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja
hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.
-- Hyvästi... ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai
oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja
ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein
kuulumattomiin.
-- Kaikki on lopussa -- kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen
penkille.