Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona
santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä
lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä
hänessä itsessään liikkui... Varustauduttuaan heti paikalla matkaan,
Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset
käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin
tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja
voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan
kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä
oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa.
Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh
vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas,
hautoi mielessään surullisia mietteitään.
"Häpäisi... Koko suvun ja heimon kunnian sorti!... Vaan ei, en usko
että hän olisi murhaaja... Vai olisiko Jumala sen sallinut?"
Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes
poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään
päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä
he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja
millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen
kyytihevosilla Zasodimitshiin.
Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin
syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat,
ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti
Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan
turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina
lähdöstään asti Moskovasta.
-- Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, -- ja tämä oli
hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista
vuorokautta kestäneellä matkalla.
-- Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. -- Aamuksi joudumme
perille.
Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan
välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä
ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä.
Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu
hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän
aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut
kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin
kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin
majatalon eteen.
Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään
nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja
suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan
saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen,
tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja,
kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun
kammariin.
-- Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha
arasti. -- Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta
kolme ja anta neljä...
-- Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh,
nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille,
minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.
-- Anteksi... mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja
miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta
pittä...
-- No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!
Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan
salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:
-- Anteksi... Mee tietä mitä varte te tänne tulit... Mee kaikki
tietä... ja minun pit teille sanno... ett tein murhaja ei ole murhaja!
Juudalaiset kaikki tietä... Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän
tuomitko... niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan
kohta tunnet...
-- Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja
työnsi Moishan oven ulkopuolelle. -- Ja hanki pian hevonen isää varten!
-- Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta
rillojen eteen.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon
paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle.
Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän
ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin
kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja
palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.
-- Olkaa niin hyvä... Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!
Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön,
pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin
risti kaulassa.
-- Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja
väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.
Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin
kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven
lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.
-- Minä varsin hyvin käsitän... teidän... teidän asemanne... isänä,
lausui päällikkö: -- mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin
merkillinen julmuuteen... ja rikoksen merkitykseen nähden... että minun
täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee
tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne...
Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen,
joka tätä ehdottomasti värisytti.
-- Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla,
oudolla äänellä: -- minä en usko teidän oikeutenne päätökseen... Sillä
poikani ei ole voinut tehdä murhaa -- minä tunnen hänet...
Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: --
Tietysti, isän vakaumus... vanhempain itserakkauden sokaisemana... En
rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että
kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat
jyrkästi teidän poikaanne vastaan...
-- En tiedä... En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla
äänellä: -- minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että
hän... kelvoton... on syypää murhaan!
-- Toistan taaskin: vanhemman sydän... Minä käsitän... Mutta meitä ja
oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat
selvät merkit... Kaikki nämä merkit -- veripilkut vaatteissa ja
kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne
käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä... hänen
sekavat vastauksensa... Kaikki se todistaa hänet syylliseksi...
Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä...
aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla... Mitä taas
tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko
rikostapahtuman, niin sillä... sen myöntänette tekin... ei oikeuden
mielestä saata olla mitään merkitystä...
-- Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: -- minä kuitenkin
pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani
tapaamiseen... Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon
Silytsh ääntään korottaen: -- sanokoon koko totuuden... Vastatkoon hän,
minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani
polkenut jalkainsa alle... minkätähden...
Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.
-- Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti,
nähtävästi heltyen: -- älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne... Paitsi
sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään... Minun
on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa
pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin... ja kun...
oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella,
1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen
asianmukaisen valvonnan alla.
Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä
kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä
rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin
tuo hirvittävä sana _tuomio_, ja se soi hänen korvissaan kuin
kuolemankellojen humina.
Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen
tapaisesti överstin käteen.
-- Tuomio! Te sanotte _tuomio?_ Tänään jo tuomiokin... Mikä tuomio,
sanokaa mikä?
Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen
kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.
-- Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän
kuivasti: -- Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka
säätävät tuomioita...
Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille
salin ovelle päin.
Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin
lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana
saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.
Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh
tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa
juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä,
jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja
valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin
oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti
suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen
karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla
kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa
seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.