Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan,
oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä,
yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka
armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti
likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia
maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin
ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos
minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten
omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri
Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten
pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko
juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen
tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta
erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo
pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen.
Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut
Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen
toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä
aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat
valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut
tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n
rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja
sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta
vuotta perätysten _väliaikaisesti_ majailla ympärisseudun kylissä.
Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää
vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai
erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian
meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö,
esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja
upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui
tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui
istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että
joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta
pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa
panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin
niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.
Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus
semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena,
olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä
säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella
upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen
toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun
lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja
asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta
useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota
toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä
seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken
ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi,
päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine
sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.
Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi
tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai
jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin
perheeseen -- kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko
upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja
puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi,
kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen
Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen
otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata
monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin
upseeripiirissä -- klubissa ja yksityisissä seuroissa.
-- Miten hyvänsä -- se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella
juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena -- huomatkaa! puheli
ratsumestari Podbelski.
-- Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen
ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi
sotamieheksi, sanoi joku upseereista.
-- Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin
kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.
-- Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin
ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin,
tavattoman ruumiikas mies.
-- Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole
voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.
-- En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti
ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli
tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. --
Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin
alhainen sotamies...
-- Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin
nauraen: -- eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi...
Tyhjää puhetta!
-- Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään!
puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu
syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä
erinomaisesta tarkkuudesta. -- Minun ajatukseni on se, että tämä
miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on _vaarallinen_ henkilö...
-- Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.
_Agitaattori!_ lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja
silmäili salamielisesti ympärilleen.
Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia --
vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä
vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen
Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän
lausui, todistuksilla.
-- Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka
junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa
arvan! Miljoonamiehen -- olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas --
olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa
ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme
Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin
_erinäistä_...
Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.
Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen
rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli
kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa
saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa
kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää
5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.
-- Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit.
-- Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on
puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on
ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!
-- Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten
ennenkin Dwukrajew: -- minä pidän sittenkin kiinni entisestä
mielipiteestäni...
-- Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege,
käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.
-- _Agitaattori_, lausui Dwukrajew juhlallisesti: -- vieläpä hyvin
vaarallinen... Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani -- niin minä
hänet heti otan isällisiin kouriin!
Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide
sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja
nurjaksi.
Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden
rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin
päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka
minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli
sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään
jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät
siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri
minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä;
turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja
saappaat olivat jalan mukaiset.
Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin
yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli
tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen
toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli
astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan,
hän vastasi:
-- Minun tekee mieli palvella sotamiehenä...
Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia
edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan
sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi
suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.
Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita
syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja
toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin
perehtynyt -- oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa
heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä
kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja
ja nopeita voittoja... Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa
vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin
palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät
velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti
jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan
mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään"
luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä
kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen,
ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä
riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän
oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen
"prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän
kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli
pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.
Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut
Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä
suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti
Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä
outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt,
ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus-
anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri
odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin... Ja
päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia
kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja
toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat
kysymykset:
-- Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?
-- Hyvin, herra aliratsumestari.
-- Saako hän paljon kirjeitä?
-- Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.
-- Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?
-- Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.
-- Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse
vastaamaan.
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta
ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin
käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki
mitä käsketään.
-- Käykö hän ulkona kasarmista?
-- Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra
aliratsumestari.
-- Ilman minun luvattani et saa päästää.
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
-- Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?
-- Lukee. Enimmästään uskonnollisia.
-- Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi... Muuten
vastaat...
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin
ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että
Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että
sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti
aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.
"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa
käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi
Dwukrajew ja huusi samassa:
-- Hei! Kutsukaa kersantti tänne!
Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.
-- Sinä et pidä lukua mistään... Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!
Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.
-- Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera... Juottaa sotamiehiä! Häh?
Sano suoraan -- älä mutkittele yhtään!
-- Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja
sotamiehille ei hän pane tippaakaan.
-- No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen
vikojaan?
-- Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut
häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on
hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka
niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.
"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään,
asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.
-- Määräätkö häntä useinkin työhön?
-- Kyllä. Vuoron jälkeen...
-- Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.
-- Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.
Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran
päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan,
tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin
mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle
päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi
maneesiin, -- näki Gwozdilinin ja heti huusi:
-- Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!... Kersantti, ojenna häntä...
Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!
Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja
ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän
"kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.
-- Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja
Pyshkinille, ja Fliegelle. -- Minä pidän silmät auki hänen suhteensa...
Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.
-- Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi
hänelle. -- Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman
siivoluontoinen -- hiljainen kuin kananpoika... Ja te vaan yhtenään
häntä piukkaatte ja kovistelette...
-- Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew
syvämietteisesti. -- Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on
vaaraton...
Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän
tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan
luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo
oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli
ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen
eskadroonaan.
Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli
palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui
Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että
hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.
-- Ovatko miehet kaikki koolla?
-- Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.
-- Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?
-- Gwozdilin? muistutti kersantti.
-- Niin Gwozdilin, -- onko hän kasarmilla?
-- Kyllä.
Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti
parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti
kasarmeille.
Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja
ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria
kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui
Gwozdilinin kirstun luo.
-- Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: -- Mitä rojua
tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!
Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia
pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä
tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".
-- Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä
kirjoja? Kuinka uskallat!?
-- Herra alirat... tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.
-- Vaiti! karjasi Dwukrajew.-- Kersantti! Tämmöinenkö täällä on
järjestys? Kirjat ovat otettavat pois... Hänet itsensä kahdeksi
päiväksi arestikoppiin...
Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois,
vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria
joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen
kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa,
epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä
metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään,
ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat
koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa...
Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka
samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi
sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa
vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin
kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin
sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies
Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston
vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.
Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin,
ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit
olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei
ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten
vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.