Seuraavana päivänä Holstshowin käynnin jälkeen, -- Gwozdilinin
hyväntekeväisyystoiminnan 25-vuotisena muistopäivänä, hänen
rakentamansa turvakodin ja sairashuoneen salissa tapahtuneitten
juhlatervehdysten ja vastaanottojen jälkeen, ja sittenkun oli syöty
hyvinkin kolmen kelpo päivällisen veroinen aamiainen, juotu maljoja
loppumattomiin sekä kuultu puheita, vieläpä juhlarunojakin, -- niin
alkoi illansuussa vieraita tulvata taloon, noudattaen isännän kutsua
tanssiaisiin ja illalliselle. Koko umpikatu oli juhlatulilla valaistu
ja päästä päähän lipuilla kaunistettu, ja sen täyttivät tölmäilevät
ihmisjoukot, jotka tungeksivat ei ainoastaan jalkakäytävillä, ei
ainoastaan Gwozdilinin taloa ympäröivän ristikkoaidan luona, vaan
keskellä katuakin. Väkijoukon ohi kiiti tavantakaa komeita vaunuja ja
kaleskoita, gummiset pyöränkiskot pehmeästi poukuttaen, ja kylläisten,
puhdasrotuisten juoksijain kaviot vonkeasti kauskaen.
-- Pois tieltä! kuului ehtimiseen korkeilta ajoistuimilta parrakasten
kuskien jyleä huuto.
-- Onhan sanottu, ettei saa tuppautua keskelle katua! huusi sadannetta
kertaa kaupunginosan poliisipäällikkö. -- Santarmi, sysää yleisö
jalkakäytävälle... jolleivät lempeätä sanaa tottele.
-- No nähdä pitäisi vaikka toisella silmällä! viisastelee joukosta joku
ryysymekko. -- Kerran on meidänkin kadulla juhla tämmöinen, sopii
sanoa, yksinäinen laatuaan... Niin ei annettaisi vielä katsella!
-- Katsoppas! Katso! Kolmissa vaunuissa paljaita kenraaleja,
tähtilöissä ja olkalipuissa niin että välkkää, -- sehän on vasta
Gwozdilin!
-- Entäs tuossa, kun meni komeasti puettu rouva, päässä ihka elävä
lintu -- ilmanen ihme!
-- Entäs tuota sitten! Karahutti ohi kaksi niin paksun pulskaa
rouvasihmistä, luultenkin kauppiassäätyä, -- hohtokivet ne vaan
loistivat. Taitaa se vaan pitää komeat paalit tän'iltana!
-- No eipä! Tuollaisia vieraita kun yhtyy, niin pitää ne olla paalitkin
oikeata viisiä... Ei semmoista joukkoa paljaalle puurolle ja
kaalikeitolle kutsuta!... He-he!
Ja paalit olivat todellakin "oikeata viisiä".
Troopillisilla kasveilla somistettujen ja sähkölampun kirkkaasti
valaisemien marmooriportaitten yläpäässä seisoi isännän kaksi poikaa,
Dmitri ja Mihail, pitkäkasvuisia, rotevia, pulskeita nuoriamiehiä, --
ottaen vastaan vieraita. Kullekin naiselle annettiin kukkavihko,
kullekin kavaljeerille kultainen jetooni. Salin ovella ottivat vieraita
vastaan Gwozdilinin miniät, runsaasti koristettuina briljanteilla, ja
Gwozdilin itse, frakkipuvussa ja valkoinen kravatti kaulassa, odotti
vieraita keskellä avaraa salia, puristaen jokaisen kättä ja koettaen
jokaiselle lausua jotakin miellyttävää...
Täsmälleen kello yksitoista päättyi vierasten tulo, samassa kaksi
mainiota orkesteria kajahutti puistoon antautuvalta, kasvien
peittämältä terassilta hurmaavia säveleitään, -- ja tanssit alkoivat.
Tanssivat parit kirmailivat ja kiehtoivat valssin pyörteessä, milloin
olukset ja kultakaulukset välkkyen, milloin kalliit puvut heleine
väreineen silmiä häikäisten, milloin kallisarvoiset kivet
kaarenväristen kypenin kimmeltäen. Ne taas, jotka eivät tanssineet
eivätkä pelanneet, jakautuivat ryhmiin, asettuen salin nurkkiin tai
kasvien keskeen terassille, jonka vilpoisiin luoliin oli sovitettu
komeita hedelmäpöytiä samppanjoineen, vilvotusjuomineen ja makeisineen.
-- No, _mon cher!_ lausui muudan arvokkaan näköinen virkamies, Annan
tähti kaulassa, kääntyen huiman keikarin puoleen, joka oli puettu
punaiseen hännystakkiin ja kullalla kirjaeltuun paitaan, silmälasi
yhteenpuristetussa oikeassa silmässä: -- en luullut, että tämä
muistojuhla muodostuisi joksikin yleisvenäläiseksi juhlallisuudeksi!
Ajatteles: kolme piispaa, ja muita pappeja epälukuinen joukko... Isä
Porfyrius puhui mainiosti: vertasi Semjon Gwozdilinia laupeaaseen
samarialaiseen! _Excusez du peu!_ Entä sitten kun lähetystöjä alkoi
saapua kaikkien laitosten ja hyväntekeväisyysseurojen nimessä, niin
oikein pyrki naurattamaan... Eläinsuojelus-yhdistyksenkin puolesta!
Pahus tietää niin mitä se oikein on!
-- Niin, niin! Naura sinä vaan! Hän on kumminkin päässyt tarkoituksensa
perille. -- Korotettu todellisen valtioneuvoksen arvooni -- se on nyt
"hänen ylhäisyytensä".
-- Malta, malta! Hänen kukkaronsa se on korotettu, vaan ei hän! Ollapa
meilläkin semmoinen, niin me jo aikaa sitten...
Loitompana oli toinen, etupäässä kauppiaista kokoonpantu ryhmä, jossa
keskustelunaine oli toista laatua.
-- Tämä nykynen juhla, hyvät herrat, puhui paksu ja harmaahiuksinen
kauppias, kaksi mitalia kaulassa: -- on niin sanoakseni meidän yhteinen
juhla... Sillä hallituksen aikomuksena on tiettävästi kehoittaa meitä
Semjon Silytshin esimerkin kautta hyödylliseen toimintaan ei ainoastaan
yleisvenäläisen kaupan, vaan yleisvenäläisen hyväntekeväisyydenkin
hyväksi...
-- Sen sinä nyt sanoa pölähytit jokseenkin hämärästi, Ilja Petrowitsh!
keskeytti hänet naapuri, paksu partasuu äijä. -- Semmoista äytäriä,
kuin Semjon Silytsh on, ei missään syrjäytetä, minne hyvänsä hän
kääntyykin!... Sillä järjen voima on hänellä tavaton... Siksi kannattaa
meidän hänen terveydekseen hiukan samppanjeerata! Palvelija, tuo meille
valvottavia!
-- Se on nyt sillä tavalla, hyvät herrat, yhtyi kauppiasten
keskusteluun pieni, kellertävä ukko, tummat silmälasit nenällä,
kaulassa korkea kravatti lävistettynä hohtokivi-neulalla; -- järjen
voima on meidän Gwozdilinilla tavaton, ja tahto, voipi sanoa, on
hänellä rautainen -- mutta eipäs vaan saanut poikaansa pidetyksi
aisoissa... se mitä tahtoo, sen tekee.
-- Sinä puhut Iwan Semjonowitshista? kysyi paksu, harmaahiuksinen
kauppias: -- mahdotonta on nykyään saada mitään aikaan, sillä nuoriso
on kovin kurittomaksi kasvanut!
-- Käsittämätöntä! pitkitti kellahtava ukko: -- ajatelkaas, siitä asti,
sanovat, kun lähti rykmenttiin, ei ole isälle sanaakaan kirjoittanut,
eikä ota rahaakaan häneltä, elää kasarmissa sotamiesten parissa...
Sanokaapas, miltä sen pitää vanhemman sydämestä tuntua!
-- Mitäs? Luultavasti ei isäkään liene liiaksi tuhlaavainen enemmän
rahojen kuin hellyytensäkään suhteen... Mitäs niille nykyään mahtaa?
-- Mutta Ilja Petrowitshin poika se on tykkänään toista maata! virkahti
partasuu nauraen. -- Se ei isäukkoa hevin unhota: joka kuun ensimäisenä
päivänä lähettää vekselin -- puolenkymmentä tuhatta ruplaa kuitti! Eikö
niin, naapuri?
Ilja Petrowitsh kääntyi hänestä pois ja viittoi käsillään...
-- Mutta sittenkin, hyvät herrat, huomautti tummarillinen ukko
mielevästi: -- olen valmis tälle tuhlarille ja hurjastelijalle antamaan
etusijan Iwan Gwozdilinin rinnalla. Sillä taholla on näet huomattavana
jonkinlaista ylpeyttä, ynseyttä, hyvät herrat.
Hiukan loitompana, erityisen pienen pöydän ääressä, kaksi hirveästi
hengästynyttä tanssijaa koetti mitä kiireimmin hotmasta suuhunsa heille
tarjottua jäätelöannosta, joutuakseen sitte uudelleen tanssiin.
-- Ei, Mitja, sinä et katsonut oikein tarkkaan! Hänen silmänsä ihankuin
polttavat, tunkevat olentosi läpi... Ihmeen kaunis! Mutta mahtaa hän
olla aika huimapää myöskin... En tahtoisi olla hänen miehensä
sijassa...
-- Onpa sinulla huolta mokomasta! Minä ajattelin toista, ystäväni, ja
surulla ajattelinkin... Kohta tullaan kutsumaan illalliselle -- ja
illallinen on luultavasti oleva erinomainen! Itse Oliwjé on
laittajana! Tahtoo loistaa vieraitten edessä Napoleonin aikuisella
pöytäkalustolla! -- Mutta ajatteles, kuinka paljon tyhmyyksiä kaikki
nuo paksukukkaroiset leveäotsat tulevat illallispöydässä latelemaan.
Toveri oli aikeessa jotakin vastata, mutta samassa helähtivät masurkan
sävelet, ja molemmat tanssijat syöksyivät päistikkaa hakemaan
daamejaan.
Sillä välin, kun masurkka oli mitä paraimmassa vauhdissa ja
tanssijaparit jyskäen ja kannuksilla kilahuttaen liitelivät parkettia
myöten salin päästä toiseen, ja puutarhaan pystytetyssä suunnattomassa
teltassa kasveilla ja kukilla kaunistetut pöydät hohtivat hopeoineen ja
korkeissa, upeissa kandelaabreissa tuikkavine satoine kynttilöineen...
saapui Gwozdilinin riemujuhlaan vielä eräs myöhästynyt vieras.
Tämä vieras ei tullut vaunuissa ajaen, ei juoksijoilla karahuttaen,
vaan aivan yksinkertaisesti issikalla... Maksettuaan kyytimiehelle
pystyaidan rautaristikon luona, hän lähti astumaan kirkkaasti
valaistuja paraatiportaita kohti, kuunnellen kaukaa heläjäviä musiikin
säveleitä ja Semjon Silytshin vilpastuneiden vieraiden innostunutta
puhetta. Mutta tämä Gwozdilinin uusi, myöhästynyt vieras ei ollut
pyhätamineihinkaan puettu -- päässä punareunuksinen sotilaslakki, yllä
viitta, heitettynä olkalapuilla varustetun sortuutin päälle... Ja
hitaista oli hänen astuntansakin, ikäänkuin hän ei olisi mennyt
juhlalle vaan asialle. Kun hän paraatiovella heitti viittansa
ovenvartijan käsiin, niin tämä hieman kierosti, vieläpä jonkinlaisella
ihmetyksellä katseli häneen.
-- Ketä te haette? kysyi ovenvartija, silmäillen kiireestä kantapäähän
sotilaan tukevata vartaloa, sillä välin kun tulija huolellisesti peilin
edessä silitteli taskuharjalla tukkaansa.
-- Semjon Silytsh Gwozdilinia! vastasi sotilas.
-- Heitä ei nyt mitenkään voi tavata! vastasi ovenvartija päättävästi.
-- Ilmoita hetikohta, että santarmiöversti haluaa tavata heitä erittäin
tärkeän asian johdosta.
-- Olkaa hyvä ja käykää vastaanottohuoneeseen, vastasi huolestunut
ovenvartija. -- Minä ilmoitan tulostanne isännän pojalle, se on sitte
heidän asiansa miten he...
Ja saatettuaan överstin vastaanottohuoneeseen, hän haki käsille Dmitri
Semjonowitshin ja pyysi häntä tulemaan överstin puheille.
-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi översti, läheten Dmitri
Semjonowitshiä, joka hämillään silmäillen kutsumatonta vierasta
kiiruhti esittämään itseään hänelle.
-- Te olette siis Semjon Silytshin poika?
-- Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.
-- Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava
puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.
-- Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä... Minä pelkään
häiritä isää... Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla...
käsitättehän...
-- Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni
jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin
vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä...
-- Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?
-- Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun
on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.
-- Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän... Ja Dmitri Semjonowitsh
poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen
minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi
vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli
kabinetin kanssa vieretysten.
Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna
frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän
kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt
levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.
Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle
itseään.
-- Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava
teille eräs... poikaanne koskeva ikävä sanoma...
Översti vaikeni ja sekamustui, sillä hänestä oli näköjään vaikeata
tuoda asia esille.
Semjon Silytsh vavahti ja kysäsi kiivaasti:
-- Onko hän kuollut, vai? Sanokaa suoraan...
-- Ei, ei juuri sitä... Mutta ehkä suvaitsette itse lukea... Minua on
käsketty näyttämään teille tämä kahdenkeskinen sähköilmoitus.
Ja hän ojensi Semjon Silytshille sinisen paperilehden, josta tämä
koneenomaisesti, syventymättä itse sanojen kamalaan sisältöön, luki
seuraavaa:
"Sotamies N:n rakuunarykmentissä, Iwan Gwozdilin, on viime viikon
lopulla jätetty sotaoikeuden tuomittavaksi syytettynä aliratsumestari
Dwukrajewin murhasta. Isän läsnäolo välttämätön."
Sähkösanoma putosi Gwozdilinin käsistä lattialle. Hän ei mitään
käsittänyt, ei uskonut itseään, vaan kiinnitti kysyväisen katseensa
överstiin. Hän huomasi tämän kasvoissa kuvastuvan sääliä.
-- Voin antaa teille ainoastaan yhden neuvon, sanoi översti: -- ottakaa
ylimääräinen juna ja lähtekää heti paikalla... Asia on kovin
vakavalaatuinen.