Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh,
mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena
joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin
väleihin.
Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin
vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa
poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle
niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja
kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta
lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja
useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä
puolesta... Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti,
tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja
unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa.
Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla
täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen;
hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä
erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan... Ikäänkuin leikkiä tehden
valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti
suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan
kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.
Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin
syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo
viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle;
mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan
ei tiennyt edes minne panna... "Siitä se minulle kasvaa vanhojen
päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen
itsetyytyväisesti kämmeniään.
Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen,
yksitotinen, lemmetön -- melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti
kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti
selittää tätä omalla tavallaan:
-- Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana
puhua ystävilleen. -- Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään;
mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä
oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!
Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut
määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja
saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti,
että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.
-- Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa... Katsos mimmoinen! Toimeen
tahtoo antautua? puheli isä iloisena. -- Sen sijaan, että muut tuolla
iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa -- ryypyt ja liepeet --
niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!
Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti,
ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.
-- Mutta, isä... minä en huolisi sinun toimeesi ruveta, vaan
antautuisin _omalle_ alalleni... Olen sen jo ajatellut itselleni
valmiiksi.
-- Omalle! Ha-ha-ha! Taaskin aika poika! Nuori mutta ennen ikäänsä
kypsynyt... Mitäs, jos lienet joutavaakin ajatellut, kunhan on jotakin
uutta -- niin ehkä se menee... Meikäläisen varoilla on kaikki
mahdollista...
-- Ei siihen varojakaan tarvita... Kysytään vain hyvää tahtoa...
-- Kuinka? Ei tarvita varoja? kysyi isä jo vakavana. -- Toimi, johon ei
varoja kysytä?... Jo, jo poikaseni, tämä on jotakin eriskummaista.
Vanja joutui hämille, vaikeni, ja yhtäkkiä, ikäänkuin kooten kaikki
voimansa, virkkoi nopeasti:
-- Minun tekee mieli vankilan palvelukseen -- hoitamaan kovaosaisia.
Semjon Silytsh katsoi poikaan silmät suurina ja kysyi viimein:
-- Oletko vallan terve, poika?
Vanja katsoi vaieten alaspäin.
-- Minä kysyn, poika, oletko ihan terve? Puhut kuin pökkelön päästä.
Thyi! Tuleehan sinun ymmärtää, että isäsi on miljoonanomistaja!
Kaupungissa tahi pörssissä, -- joka paikassa on minulla arvoa! Ja sinä,
minun poikani, menisit häpäisemään minua antautumalla vankilan
palvelukseen... Mitä sinulla on siellä tekemistä! Etkö ole
pakkotyöläisiä nähnyt? Ei ensinkään, niin kauan kuin minä elän, ei
siitä tule mitään!
Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan
kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin
kirjoitettuja vihkoja... Isä tuosta tuumailemaan: -- jopa leppyi poika,
vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään...
Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli
kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön...
Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.
-- Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat?
Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit
ovat lihavuuteen pakahtua, -- vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan,
hankkimaan itsellesi huvia!
-- Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun
mieluummin kotona.
-- Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä... Vai
onko Matti kukkarossa.
-- Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä... Ja sitä paitsi
onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi
matkustaa?
Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.
Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään
Gwozdilinin sairashuoneessa.
"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on
sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin
hienohelmaan?... Siellä niitä tapaa olla huimapäitä... Mutta asia on
vasta alullaan -- ei tee mitään!"
Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla
elokuuta tuli isän luo ja pyysi:
-- Saisinko minä, isä, ottaa osaa välskärikursseihin? Minä olen
valmistautunut tutkintoon.
-- Mitä uutta se taas on? Pelkäähän sinä Jumalaa, Vanitshka! Mikä tarve
sinut pakottaa tuohon komppaniaan yhtymään?
-- Minä niin mielelläni tahtoisin vaalia sairaita... Tahtoisin olla
heille hyödyksi.
-- Niin lue itsesi tohtoriksi! Mikäs sen parempaa? Semmoisella
todistuksella kuin sinun, on tie kaikkialla avoinna edessäsi...
Muutenhan katsoisivat kaikki jo kummaksi --- sinä, meikäläisen varoissa
ja -- välskärinä. Johan joutuisin siitä ystävieni pilkan alaiseksi.
Wanitshka koetti jos jollakin tavalla saada isä taivutetuksi; mutta
Semjon Silytsh pysyi järkähtymättä päätöksessään, eikä luvannut.
Entistä synkemmäksi kävi Iwan Semjonytshin mieli, ja hän sulkeutui taas
kammioonsa: penkoi yhä kirjojaan ja kirjoitteli. Miten lienee sitten
kerran ollut, ettei isä voinut enää pitäytyä, vaan pojan poissa ollessa
astui hänen kammariinsa ja katsahti vihkoon, joka oli pöydällä.
Päiväkirjan avatulta sivulta luki hän seuraavaa:
"Vihaan rikkautta... Vihaan komeutta ja loistoa... Miksikä tämä
suunnattomien pääomien kasautuminen yksiin käsiin? Miksikä kaikki tämä,
mikä synnyttää pahennusta köyhissä, herättää heissä vihaa ja kateutta
ja pakottaa heidät nöyryytyksiin rikkaiden edessä?... Miksikä minulle
nämä rahat, kun minä en niitä tarvitse, en välitä niistä, kun itsekin
voin ansaita kaikki mitä tarvitsen? Ollapa minulla valta..."
Samassa kuului käytävässä askelia, ja pantuaan kiireesti vihkon kiinni,
Semjon Silytsh kiiruhti ulos kammarista.
"Vai semmoista se onkin hänen päänsä täynnä!" ajatteli hän sittemmin
useasti ja päätti, että Vanja on pikemmin saatava kiintymään johonkin
tositoimeen; muuten on tietymätöntä mitä tyhmyyksiä hän ikävissään
vielä saattaa ruveta ajattelemaan.
Noin pari kuukautta tämän jälkeen Iwan Semjonytsh tuli isänsä tykö ja
ilmoitti, että hän haluaa antautua kyläkoulun opettajaksi ja aikoo
perustaa sellaisen koulun Neljubowo-kylään, noin viisikymmentä virstaa
Moskovasta.
Tällä kertaa ei Semjon Silytsh asettunut vastahankaan -- vaan,
tukahuttaen mielipahansa, antoi suostumuksensa! Minkä sille mahtoi!
Pitihän jollakin tavoin kokea varjella poikaa... Ja ilo välähti Iwan
Semjonowitshin kasvoille: hän syleili ja suuteli isäänsä ja hän
aivankuin elpyi. Jo toisena päivänä rupesi hommaamaan koululle lupaa.
Sen saatuaan pyysi isältä rahoja, osti kirjoja ja koulutarpeita ja
matkusti Moskovasta maan sydämeen talvisesongin ja talvihuvitusten
vilkkaimmillaan ollessa.
Siitä asti oleskeli Iwan Semjonowitsh kaksi vuotta melkein yhtä mittaa
Neljubowossa ja mieltyi suuresti maaseutuun ja kansaan. Asuntona oli
hänellä talonpoikaistupa, mutta koulun oli hän varustanut komeaksi ja
mukavaksi, ja seurakunnan kirkon kaunistamiseksi oli hän uhrannut
paljo. Itse hän opetti, ja itse hän paransi kaikkia, jotka tulivat
hänen luokseen apua pyytämään, ja rahansa hän jakoi niin tarkoin, että
hänen ensi kertaa täytyi pyytää isältään palkanlisäystä, rupesipa
palkkaansa ottamaan jo etukäteenkin.
Toisen vuoden lopussa, tullessaan isänsä luo käymään, Iwan Semjonowitsh
isän mielestä oli terveemmän ja iloisemman näköinen, ja hän kertoi
halusta itse, miten oli lapsia opettanut, miten oli lukuhaluisille
maalaisukoille kirjoja jaellut, miten oli pannut leikkejä toimeen
maalaispoikien kanssa, miten oli opetellut heille köörilaulua.
Tällä käynnillään poika sai nimipäivälahjaksi Gwozdiliniltä
vastaanottaa sotapalveluksesta vapauttavan rekryyttitodistuksen, jota
antaessaan isä lausui:
-- Poikani, sinun on tulevana vuotena mentävä arvannostoon... Niin
tästä saat todistuksen, samallaisen kuin vanhemmat veljesikin ovat
saaneet. Jatka edelleen tointasi, koska se sinua miellyttää.
Iwan Semjonowitsh ei puhunut sanaakaan; kiitti isäänsä, otti
todistuksen ja kätki sen lompakkoonsa. Kohta sen jälkeen matkusti hän
maaseudulle takasin ja hoiti opettajantointa uutterasti vielä yhden
vuoden.
"Kas niin", tuumi Semjon Silytsh, "nyt on aika ottaa Wanitshkan
kohtalo päätettäväksi... Nuorukaisella on jo kahdeskymmenes vuosi
täyttymässä... Leikkiminen koulun kanssa on jo kyllin kauan kestänyt...
Nyt se saa piisata!"
Ja todellakin. Päätettyään jättää pojan hoitoon osan Moskovan
asioistaan, Gwozdilin rupesi yksin ajoin katsomaan hänelle morsianta,
kiinnittääkseen hänet lopullisesti Moskovaan. Heti kun Iwan
Semjonowitsh oli saapunut kesälomalle Neljubowosta, isä ryhtyi
tuumaansa käsiksi:
-- Et kai sinä nyt enää mene jatkamaan sitä koulunpitoasi? tuumi hän.
-- En. Niin minä olen itsekin ajatellut, etten mene, vastasi Iwan
Semjonowitsh. -- Olen jo onnistunut saamaan sinne sopivan opettajan.
-- Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh
itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista
leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän
asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen
katsonut sinulle morsiamen.
Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.
-- Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani... Minä en ymmärrä _teitä_,
ettekä te ymmärtäneet _minua_.
-- Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä
vanhuuttaan höperöksi?... Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut
sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!
-- Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan
toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet... Enkä olisi
kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus
suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.
-- Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. -- Mitä
sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?
-- En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla
ole ollut enää kaukaan aikaan.
-- Ku...uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?... Hävinnytkö?...
Varastettu!... Vai oletko myynyt?
-- En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen
poikansa...
-- Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?... Kenenkä luvalla sinä!?
Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi
viisituhatta ruplaa...
-- Mistä sinä olet vihoissasi, isä? lausui Iwan Semjonowitsh tyynesti.
-- Sinähän lahjoitit sen minulle... Se oli minun _omani_ -- olihan
minulla valta tehdä sen kanssa mitä halusin. Talonpoika tarvitsi sitä
enemmän, hänen poikansahan oli työmies!
Semjon Silytsh vaipui nojatuolille ja, tukahduttaen vihaansa, lausui
hampaitten välitse:
-- Ei! Sekamölö sinä olet! Siitä ei päästä mihinkään -- sekamölö!
Iwan Semjonowitsh ei vastannut halaistua sanaa.
-- Mutta oli miten oli! Mikä kuormasta putoo, se on mennyttä! Minä
hankin toisen todistuksen -- maksan vaikka kymmenen tuhatta... Mutta
palvelemaan en päästä sinua! Tarvitaan sinua täälläkin.
-- Kyllä minä menen sentään palvelemaan, jos vain satun nostamaan
arvan! lausui Iwan Semjonowitsh päättävästi. -- Koska toiset
suorittavat asevelvollisuuttaan, niin tahdon minäkin suorittaa.
Semjon Silytsh kavahti ylös, polki jalkojaan, vapisi, kävi vaaleaksi,
huusi, pauhasi, pyysi ja uhkasi -- jopa rukoilikin. Mutta viimein hän
näki, ettei millään saanut pojan itsepintaisuutta murretuksi.
Kolme kuukautta peräkanaa Gwozdilin harva se päivä kinasteli Iwan
Semjonowitshin kanssa, osotti hänelle, että palvelukseen meneminen
on heidän varoissaan olevan miehen puolelta sulaa hulluutta,
järjettömyyttä. Että palvelusta suorittamattakin voi tuottaa hyötyä
"sellaisen kapitaalin omistajana". "Jos haluat, niin rakenna
vaivaistaloja ja sairashuoneita! Kerää ympärillesi köyhiä ja kodittomia
minkä mielit... Annan sinulle täyden vapauden!" Mutta kauhukseen kuuli
hän pojalta saman, minkä ennen salavihkaa oli lukenut hänen
päiväkirjastaan:
-- Rikkaus minua vain rasittaa! Mitä minä sillä? Antakaa osuuteni
vaikka huomispäivänä veljilleni, minä en virka sanaakaan... Sallikaa
minun vain pitää vapauteni: kyllä minä itsekin osaan valita sydämeni
halun mukaisen tehtävän.
Kovasti loukkaantuneena pojan itsepintaisuudesta Gwozdilin viimein
heitti Herran hamaan kaikki; mutta hänessä kyti yhä se ajatus, että
Iwan Semjonowitsh vielä luopuu päätöksensä toimeenpanosta. Mutta
pahaksi onneksi hänen otaksumisensa eivät toteutuneet: poika tuli
kaupungin kutsuntatoimistoon, nosti arvan, havaittiin sotapalvelukseen
kelpaavaksi ja määrättiin kohta sen jälkeen alhaisena sotamiehenä
astumaan N:n rakuunarykmenttiin.
Tämän kuultuaan isä kääntyi sairaaksi, ei tullut kolmeen päivään
kabinetistaan ulos eikä päästänyt ketään puheilleen. Parisen viikon
kuluttua hän jätti kylmästi jäähyväiset pojalleen, eikä edes mennyt
asemalle häntä saattamaan.