Semjon Silytshin ei todellakaan soveltunut tulla kerjäläisten luo:
hänen vastaanotto-huoneensa oli täynnä avunpyytäjiä ja niitä, "jotka
odottivat veden liikuttamista". Ja kaikki odottivat kärsimättömästi
Gwozdilinin tuloa, sillä jo tunti sitte oli hän sulkeutunut
kabinettiinsa jonkin korkea-arvoisen herran kanssa, joka oli saapunut
hänen luokseen asialle.
Semjon Silytshin työhuone oli avara, komea sekä rikkaasti ja kauniisti
sisustettu. Minne katsoikin, kaikkialla näki vain mustaa tammea,
sahviaania ja täysi-pronssisia teoksia, kaikki harvinaisia, jykeviä ja
lujatekoisia. Yhdessä työhuoneen viihdykkäässä nurkassa istui
pehmoisella sohvalla itse Semjon Silytsh -- korkea, ryhdikäs ja vahva
60-vuotias ukko. Hänen parrassaan ja venäläiseen tapaan kerityssä
tuuheassa tukassaan väikkyy harmaita karvoja, mutta hänen kasvonsa ovat
vielä verevät ja punakat, ja suurissa harmaissa silmissä, jotka ovat
terävät ja läpitunkevat, kuvastuu järkeä ja ilmenee tahdonlujuutta.
Nojaten kättään pieneen pyöreään pöytään, Semjon Silytsh tarkkaavasti
ja nähtävällä mielihyvällä kuuntelee, mitä puhekumppaninsa hänelle
puhuu. Tämä on kaunismuotoinen, tanakkaruumiinen mies, suunnaton
Wladimirin ritarimerkki kaulassa ja kaksi tähteä rinnassa, jotka
vaatimattomasti vilkkavat takin käänteen alta.
-- Teidän pitkäaikainen hyödyllinen toimintanne yhteiskunnallisella
alalla, kunnioitettava Semjon Silytsh, puheli ylhäinen virkamies
mielistellen ja sulavasti: -- ja erittäinkin teidän hyväntekeväinen
toimintanne perustamiinne turvakotiin ja sairashuoneeseen katsoen
on jo aikaa sitte vetänyt suosiollista huomiota puoleensa...
Ymmärrättehän?... Ja ruhtinas on ottanut mieluisaksi velvollisuudekseen
esittää hra ministerille, että teille suotaisiin todellisen
valtioneuvoksen arvonimi...
-- Olen suuresti kiitollinen hänen jaloisuudelleen. En ole ansainnut
sellaista huomiota. Palvelemista pidän ilonani enkä minäkään
rasituksena! vastasi Semjon Silytsh. -- Siitä ei olisi palkinnon
pitänyt tulla kysymykseenkään, teidän ylhäisyytenne! Mutta niinpä se
on, että ei armot aina tule ansiosta!
-- Oi, mitä puhutte, Semjon Silytsh! Te itse arvostelette ansioitanne
liian vähäisiksi! Kuinka on mahdollista! Mehän luimme, ulkomuistilta
luimme, ja saimme tulokseksi, että lahjoituksenne puutteenalaisten
hyväksi tekevät jo yli puoli miljoonaa!...
-- Mitä se sitte on? Annammehan yltäkylläisyydestämme vain hiukan: ei
sillä tavoin että itseltämme jotakin riistäisimme, vaan enemmän siksi,
että pidämme sielumme pelastamisesta huolta... Mutta tämä on jo
semmoinen armonosotus... semmoinen...
-- Olen varsin iloinen, Semjon Silytsh, että olen ennakollisella
ilmoituksellani voinut tuottaa teille iloa... Yhtä voin sanoa, me aivan
äsken puhuimme siitä ruhtinaan kanssa: harvoin sattuu, että ylhäinen
suosio lankeaisi ihmisten osaksi, jotka siinä määrässä ansaitsisivat
sen, kuin te...
-- Kumarran syvimmästi, teidän ylhäisyytenne. Pyydän nöyrästi teitä
huomenna tulemaan juhlaamme! Ja heidän jaloisuudelleen pyydän sanomaan,
että olen altis vastakin palvelemaan...
Virkamies nousi ja ojensi Semjon Silytshille kätensä:
-- Minä ilmoitan sen hänen jaloisuudelleen, sanoi hän: -- ja vahvistan
häntä toiveissaan teihin...
Ja hän kääntyi vastaanottohuoneen ovelle päin, isännän seuraamana, joka
saattoi ylhäisen virkamiehen kynnykselle asti ja astui sitten takasin
pöytänsä luo, itsetyytyväisesti hymyillen:
"Sinähän vasta olet Semjon Silytsh!" ajatteli hän painaen sähkökellon
nappulaa. "Ylhäisyydellisiä olemme jo huomispäivästä alkaen... He?
Ajatteles mikä merkitys on rahalla? Se se on voima!"
-- Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa
astui sisään.
-- Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen... Ja sihteeriltä
kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa... Ellei ole tärkeätä
asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa... Jos on kirjeitä ja
anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan... Ja että, muka,
pyydän anteeksi...
Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta
Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia
rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja
solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit
nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun
seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen
milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.
-- Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh
sihteerin puoleen. -- Joko toimititte pois kaikki?... Tänään ei ole
aikaa heidän kanssaan... Pitää joutua pörssiin.
-- Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. -- Pyytäjät
sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi
eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi,
että juoksutatte suotta-aikojaan...
-- No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään
"ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on
rahan tarpeessa...
-- Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa
teille...
-- Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. -- Pahus hänet
vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää
enää -- pörssiin on lähdettävä!... Ja te siinä korttinenne!...
Sihteeriä hytkähytti.
-- Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan... Niin käski sanoakin
teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen...
Ja sihteeri ojensi kortin Gwozdilinille, joka tyytymättömästi katsahti
siihen -- mutta sitten yhtäkkiä kohotti hämmästyneenä kulmakarvansa:
-- Terenti Holstshow! Ei kuuna päivänä!... Se samako se olisi?
Kuolleistako hän olisi noussut vai mitenkä? Terjosha... Kutsukaa hänet
tänne, olkaa hyvä... Kutsukaa pikemmin.
Ja Gwozdilin, ilosta liikutetuin mielin, kokonaan elpyneenä,
loistavana, astui kiireesti sihteerin jälestä kabinetin ovelle.
Hetkisen kuluttua kabinetin ovi aukeni ja kynnyksellä näyttäytyi
harmaapäinen vanhus -- laiha ja pitkäpartainen. Hänen vaatteensa olivat
hyvin kuluneet ja istuivatkin hyvin huonosti ja kömpelösti. Hänen
laihoilla, kalpeilla kasvoillaan väikkyi leveä, riemuinen hymy, ja
ihmeelliset sinisilmänsä hohtivat lämpöä ja ystävällisyyttä.
-- Terjosha! Holstshow piru! huudahti Gwozdilin, käyden häntä vastaan
ja levittäen kätensä.
-- Senjka Gwozd! [lyhennys Gwozdilinin nimestä, merkitsee "naula".
Suom. muist.] virkkoi hiljaisella äänellä Holstshow. Ystävykset
syleilivät toisiaan ja seisoivat hetkisen sylityksin. Kuultiin vain
voimakkaita suuteloita ja syviä huokauksia; jopa sitten lähti
huudahduksiakin.
-- Oi, hyvänen aika!... Sallipa Luoja vielä nähdä... No, Jumalan
kiitos!... Ja mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit...
-- Siperiasta ystäväiseni... Senja, Senjushka!... Kolmeenkymmeneen
vuoteen emme ole tavanneet. Koko pitkä aika, vai mitä sanot?
Suudeltuaan sitten kyllikseen, mutta hellittämättä vieläkään toisiaan
käsistä, ystävät alkoivat tarkasti tähystellä toinen toistaan.
Holstshow mittaili silmillään Gwozdilinin ryhdikästä ja tanakkaa,
reipasta ja hyvin hoidettua vartaloa, hänen kalliita vaatteitaan, jotka
olivat Moskovan paraimpien räätälien tekemät, sekä lumivalkoisia,
hienoja liina-vaatteitaan... Ei häneltä jäänyt huomaamatta hohtokiviset
rintanapit, ei kantasormus järeine rubiinineen, ei täysikultainen kääty
kelluttimineen, ei Wladimirin risti ystävänsä, miljoonanomistajan
kaulassa.
Ja Gwozdilinkin katsoi syrjinkarin ystäväänsä, eikä hänenkään
tarkkaavilta silmiltään jäänyt huomaamatta, että Holstshowilla oli
vanhat, huonot vaatteet, kuluneet, risaiset housut sekä juhtinahkaiset
saappaat...
-- Vanhoiksi olemme tulleet, ystävä hyvä! sanoi hän, pakottaen suutansa
hymyyn ja ystävällisesti taputtaen Holstshowia olalle.
-- Hee! sinulla on kettu korvan takana, ystävä! vastasi hymyillen
viisas Holstshow: -- et sinä ollenkaan ajattele sitä, toiset tuumat
sinulla pyörivät mielessä...
-- Kyllä sinä keksit! Mistä sen päätät?...
-- Vai ei! Näenhän minä: sinä katsoit ja ajattelit: "penni on arvoa
tuollakin!"
-- Lakkaa jo, nurkupussi! Olen päinvastoin suuresti iloinen! Näethän
siitäkin, -- olin juuri aikeessa lähteä pörssiin, vaan jätin sen,
saadakseni tunnin-toisen jutella ja haastaa sinun kanssasi.
-- Uskon, että ilostuit, ja näenhän minä... Mutta sittenkin olette te,
miljoonamiehet, tottuneet tavarata arvostelemaan kankaan näytepäästä --
arvaamaan miestä hattuun... No, ja hattu samoinkuin muutkin pukimet
ovat jo nukkakuluja... se on tosi...
-- Mutta heitähän jo, Terjosha! Jätä ne!... Hoi, kuka siellä? Denis
Iwanowitsh! kääntyi Gwozdilin sisään astuvan sihteerin puoleen: --
Sanokaa Starikowille, että hän lähtee minun sijastani pörssiin, ja että
ottaa Koslowin papereita niin paljon kuin on tarjolla -- sekä itämaisia
noin kolmenkymmenen tuhannen arvosta. Ja tänne meille käskekää tuoda
jotakin kylmää ruokaa... Istu, istu, ystävä! Kas noin -- lähemmäksi!...
Haastellaanhan...
-- Miljoneeri, tuhat soikoon! jatkoi hyväntahtoisesti hymyillen
Holstshow katsoen Gwozdilinia silmiin. -- Omituista! Pörssissä tekee
kauppoja satoihin tuhansiin rupliin! Lähättelee ihmisiä kuin
pelinappuloita -- se on voima, pahus vieköön!... No, mutta tunnustapa,
kun sinulle sanottiin, että siellä on yksi, josta ei pääse eräksi,
haluaa nähdä sinua, -- niin kai sinä jo varustit uuniluudan minun
varalleni?
-- Mitä sinä oikein turiset, veli, kuvailet minua joksikin pedoksi! Tuo
käy jo sapelle! vastasi Gwozdilin. -- Sano sinä ennemmin: missä
hotellissa pidät asuntoa? Minä lähetän heti vaunut, käsken ottaa sieltä
kapineesi ja tuoda viipymättä tänne. On minulla vanhalle ystävälle
tarjota muutakin kuin uuniluuta: täällä on sinulla rauhaista, saat
kaikkea passausta mitä tarvitset...
-- En minä hotellissa asukaan, veliseni... Miksikä antaisin itseni
ryövättäväksi?... Minä asun kauppahallien takana -- vuokrasin sieltä
pienen kammaripöksän itselleni pariksi viikoksi... mutta tänne, sinun
kultaiseen häkkiisi, minä en pistä päätäni! Minun on paljoa mukavampi
asua pienessä kammarissani...
-- Otus olet! Kauppahallien takana, likaisessa kammaripöksässä on
hänellä mukavampi, kuin minun kattoni alla! Aina vaan näyt olevan
samallainen kuin ennenkin...
-- Samallainen, veliseni! sanoi Holstshow tyynesti ja päättävästi. --
Ja samallaisena menen hautaan -- kultaista vasikkaa en rupea
palvelemaan...
-- Mutta lakkaahan jo minua rikkauden tähden soimaamasta, Terjosha!
Kerro ennemmin itsestäsi... Mistä tulet? Kuinka kauaksi, ja oletko
asioilla, vai ilmanko vain tulit Moskovata katsomaan... itseäsi
näyttämään...
-- Kah, kah, ystäväni! Vielä tässä on aikaa itsestänikin jutella --
minun elämäkertomukseni ei ole pitkä eikä mutkikas... Kerro sinä
ennemmin minulle, miten Jumala auttoi sinua pääsemään puolestasadasta
tuhannesta miljoonanomistajaksi...
Gwozdilin siristi itsetyytyväisesti silmiään ja valmistautui
vastaamaan; mutta samassa tulivat frakkipukuiset lakeijat, valkoiset
hansikkaat käsissä, ja asettivat isännän eteen pöydän ruokineen ja
juomatavaroineen, ja jäivät sitten odottamaan käskyjä.
-- Ei ketään saa ottaa vastaan eikä kukaan tänne tulla, ennenkuin
kutsuttaessa!
Lakeijat poistuivat ja sulkivat mennessään tiiviisti oven.
Gwozdilin kaatoi itselleen ja Holstshowille ryypyn viinaa; ystävät
ryyppäsivät, söivät, ja sen jälkeen Gwozdilin teki hyvin järkevästi ja
taitavasti muutamin sanoin selkoa ystävälle, miten hän ennenmuinoin
oli pitänyt maustavarain kauppaa, miten hän oli nainut rikkaan
kauppiaanlesken, miten häntä oli kaupanpidossa onnestanut, miten hän
maustavarain kaupasta luovuttuaan oli ruvennut urakoitsijaksi, päässyt
osakkaaksi erääseen teollisuuslaitokseen ja voittanut miljooneja...
-- No, ja nyt minä, veliseni, olen voima! päätti Gwozdilin
itsetyytyväisesti kertomuksensa. -- Vieläkös muuta! Kahdesti tahtoivat
jo valita kaupungin pääksi (valtuuston puheenjohtajaksi) -- itse
kieltäysin! He-he-he! Olisi se ollut suuri kunnia, mutta siitä on niin
paljon huolta ja puuhaa, hiisi vieköön! Ja mitä minä lähden sitä
hakemaan? Ilmankin olen näet kauppaneuvos, Wladimiria kannan
kaulassa, ja huomisesta päivästä, kun Jumala auttaa, tulee meistä
"ylhäisyydellisiä"! Ha-ha-ha! Niin, Terjosha, semmoinen on Semjon
Gwozdilin!
Holstshow kiinnitti miettiväisnä katseensa ystäväänsä eikä puhunut
sanaakaan.
-- Älä sinä, Terjosha, sentään luule, että minä ylvästelisin tahi
tahtoisin kerskata rikkaudellani! En ollenkaan, ystäväni! Olen valmis
sinua ja ketä hyvänsä kaikella tapaa auttamaan... Kuka mitä tarvitsee
-- puhukoon! Rahaa annan ja työtä annan... Duumassa (kaupungin
valtuustossa), ja pankeissa, ja pörssikomiteassa minun ääneni tulee
kuuluviin, jos vaan sanan sinun puolestasi lausun...
-- Kiitos, veliseni, sanoi Holstshow tyynesti: -- Huomaan, ettet sinä
miljoonamiehistä, kultasäkeistä, ole huonompi muita... Et yhtään
huonompi! Kuinkasta: vanhan ystäväsi miten otit vastaan! Miten
herttaisesti kohtelit! Suojiisi kutsut asumaan -- ja tointa olet valmis
antamaan, ja lämpimän nurkan lupaat varata... Kiitos, vanha ystävä ja
veli, kiitos! Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Mutta minä en apuasi
tarvitse, Luojan kiitos! Minä, veliseni, olen onnellisempi sinua!...
-- No tuota, millä tavoin -- onnellisempi? kysyi Gwozdilin hieman
epäluuloisesti, huulilla hämmästynyt hymy. -- Vai oletko rikkaampi
minua, oletko tehnyt vielä parempia asioita, vielä laajemman apajan
virittänyt kuin minä?
-- Ho-hoo, veli! Sinä olet kynsin hampain kiinni miljooneissa, huoneesi
ja aittasi olet läjännyt uppotäyteen ja luulet, että raha on kaikki
kaikessa, että se vain on valoakin, mikä ikkunasta tulee! Mutta siinä
olen minä onnellisempi sinua, että minulla ei ole minkäänlaisia
asioita, ei kammareita eikä kartanoita! Kaikki olen jättänyt --
luovuttanut lapsille -- ja nyt kuten näet, olen vapaa kuin taivaan
lintu...
Gwozdilin katsoi ihmeissään, jopa ankarastikin Holstshowiin.
-- Mitä kummia, veli? Mikä sinä oikein olet miehiäsi? Sinullahan oli
liike, sanoivat, eikä pienen pieni ollutkaan -- ja olet jättänyt sen...
Ja itse nyt toimetonna maleksit...
-- Kas niin, siinä juuri puhuivat miljoonat sinusta! Semmoinen oli
äänikin mahtava! _Mikä sinä, muka, olet miehiäsi?_ Etköhän vaan, muka,
pyri meidän verraksemme?... Ei! Nyt et osannut naulan kantaan,
ystäväni! Sanon sinulle suoraan: maailman huolet alkavat rasittaa, aina
rahoja, aina syntiä, ja oikeudenkäyntiä, ja riitaa, ja eripuraisuutta,
-- et jouda edes kirkkoon, et ristinmerkkiä rintaasi tekemään...
Lakkaamatta vain hyörit, ja hääräät, ja vehkeilet lähimäistäsi vastaan,
ja pyrit hänen vahingostaan hyötymään... Thyi! Mutta sielusi autuutta
ei ole aikaa ajatella!... Ja sielussa on tuska, se kaipaa Jumalan
valkeutta ja Jumalan sanaa... Tämmöinen himo on syttynyt sieluuni...
Holstshow pysähtyi hetkeksi ikäänkuin huoahtaakseen, sitten lisäsi
lyhyesti:
-- Kaikki vekselit ja kaikki asiapaperit kokosin ja työnsin uuniin!
Kauppaliikkeen luovutin pojille... Itse otin sauvan käteen ja lähdin
maailmalle...
-- Mitä, etkö pitäne mieltä luostariin hakemaan pelastusta? kysyi
ivallisesti hymyillen Gwozdilin, jonka povessa väkisten oli herännyt
jokin vihamielinen tunne.
-- En minä luostariin! Maailman turhuus elää yhtäläisesti luostarin
muurienkin sisäpuolella, sanoi Holstshow tyynesti. -- Minä matkustin
kotikylääni Twerin läheisyydessä, ostin sieltä puolen tesettiä maata ja
tupahökkelin -- kyllä se minut elättää (jos lapset jotakin lähettävät,
niin kiitos heille siitä!...) Niin minä nyt elän... On vapaata ja
vilpoista!...
Gwozdilin kavahti yhtäkkiä seisoalleen ja rupesi suurin askelin
mittelemään huoneen lattiata edestakasin.
-- Juuri semmoiset... anna Jumala anteeksi... kuin sinä... Juuri
semmoiset ovat minunkin poikani saattaneet pois tolaltaan! Jumalan
pelossa häntä kasvatin, niin hän tiesi mistä lienee ajanut päähänsä
kaikellaista hullutusta! Yhtäläinen viraton kuojus on... kuin sinäkin!
Minä haastan hänelle asiata, niin hän minulle vain sielusta horisee!...
Hornan tuuttiin joutaisitte kaikki uskonnollisine arveluinenne ja
pelkoinenne!... Eivät osaa käsittää, että onhan se meissäkin sielu,
eikä vain paljasta höyryä; että pidämmehän mekin Jumalan mielessämme...
Ja onhan kaikella sitä paitsi oma aikansa, Terjosha ystävä! Aikansa on
tehtävillä niinkuin Jumala-ajatuksillakin... Käsitähän sinä!...
-- Olen minä, veli, tuota virttä monasti ennen kuullut. Enkä vain
kuullut, olen itsekin vetänyt! sanoi Holstshow surulloisesti hymyillen.
-- Mutta sepä se juuri onkin, että tuo virsi ei ole muuta kuin petosta.
Kun oikein hautaudut rahoihin ja vaivut asioihin, niin saat ehkä
hätimiten Jumalalle kynttilän pannuksi tai kaikessa kiireessä
ristinmerkin tehdyksi rintaasi -- niinkuin suorittaisit välttämättömän
tullimaksun -- ja lähde sitte taas juoksemaan voittojen perään... Ja
sillä tavoin yhä enemmän saastut, hengen turtumus tulee niin suureksi,
että ajattelet: no, rahalla saan kaikki, ostan kaikki... Mutta sepä se
temppu onkin, veliseni, että maailmassa on semmoistakin, mitä et saa
ostetuksi edes _rahallakaan_.
Gwozdilin polkasi harmistuneena jalkaansa ja asteli vielä kiivaammin
huoneessa. Holstshowin sanoista kuuli hän poikansa Iwanin äänen;
keskustelu ystävän kanssa muistutti hänelle Iwanin kanssa tapahtuneita
loppumattomia väittelyjä, jotka olivat päättyneet riitaan ja
eripuraisuuteen.
-- _Ei rahallakaan! Ei rahallakaan!_ sanoi Gwozdilin melkein tiuskaten
ja asteli kabinetin päästä toiseen ja pysähtyi aika-ajoin Holstshowin
eteen. -- Oletpa nyt keksinyt sanat lohduksesi! Mutta silmäilepä
ympärillesi: kaikki on myytävänä, kaikki on ostettavissa, kaikki ovat
villissä rahan perään! Rahatta ei päästä askeltakaan! Ja siksi
toiseksi: saavatko rahat yksistään pahaa aikaan? Rahoillahan ruokimme
kerjäläisiä, ja holhoomme orpoja, ja rakennamme kirkkoja -- emmehän
yksinomaan vain belsebubia palvele sillä, että kartutamme kopekoita...
-- No, veliseni, sinun puheesi mukaan ei ihminen saane rahatta
sieluaankaan pelastetuksi! keskeytti Holstshow hänet tyynesti.
-- Mutta kuule mitä minä sanon! jatkoi Gwozdilin mahtavasti ja
tuimasti. -- Laiskureita on tätä nykyä kosolta olemassa, kaikki he
tuomitsevat ja laittavat, mutta kukaan ei tahdo työtä tehdä. Pitävät
suurta porua sielusta, mutta itse kiipeävät uunin päälle loikomaan...
He-hee, veli! Antaisitte toisten olla rauhassa sieluinenne! Tässä saat
ahkeroida ja puuhata sen minkä voimat sietävät, koetat liikettä
kehittää suurempaan laajuuteen ja kukoistukseen, eikä sitte ole ketään,
kelle sen jättäisit, kun poikasi kuuntelee tuommoisia omaa etuansa
katsomattomia! Joutaisitte olla maan raossa!
Holstshow nousi paikaltaan ja ojensi hymyillen Gwozdilinille kätensä.
-- Siinäpä se! Ja vielä pyysit taloosi asumaan! Tiesinhän minä, ettei
meistä ole saman katon alla olijoiksi... Hyvästi, ystäväiseni!
-- Kuule, kuule! Mihin sinä aiot? hätämystyi Semjon Silytsh,
huomattuaan liikoja puhuneensa. -- Enhän minä ollenkaan sinua
tarkoittanut... Jää tänne, veli!
-- Ei, ystävä hyvä! Älä koeta pidättää, et minua hempeillä sanoilla
voita semminkään! Kiitos kestiystävällisyydestä! Jo tästä nyt pitää
kömpiä omaan nurkkaan... Siellä on minulla niin mukava! Pistäyhän
katsomassa!
-- Kuinka, etkö aio enää talossakaan käydä? Otat jäähyväiset...
-- Kunpa tietäisi! Ehkä vielä tulen käymään! Minähän olen vapaa
lintunen... Tuumailin vähän lähteä pyhiinvaellukselle Solowein
luostariin... Mutta nyt tahtovat lähettää minua rahankeräykselle
kirkkoa varten...
--- Kuinka? Ja sinä... sinä, rikas kauppias, maan-asujain, lähdet likaa
sorkkimaan, kerjäämään kopekoita kirkkoa varten... Mitä ajattelet,
Terjosha, oletko löyhkäpäiseksi tulemassa! Jää tänne! Minä maksan
sinulle kerrassa koko keräyssumman, vuodeksi eteenpäin maksan!
-- Älähän kiirehdi, miljoonamies! Älä tuppaa itseäsi minne ei kysytä...
Lesken ropo on kalliimpi sinun ruplaasi Jumalan edessä! Ja keräystäni,
ja tahtoani, et niitäkään, veli, rahalla osta.
Ja ääneti puristaen Gwozdilinin kättä lähti hän huoneesta.
Semjon Silytsh katsoi hänen jälkeensä ja lausui vihoissaan:
-- Pyhimys! Ihan hiuskarvalleen sama kuin minun poika nappulani -- Iwan
Semjonowitsh! Sopisi sitoa samaan nuoraan, ja...
Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa
vaunut esiin.